Suurienkin haaveiden toteuttaminen tapahtuu aina pienissä osissa. Tämän valitettavan tosiasian kanssa minun on välillä todella vaikea elää. Vaikka kuinka yritän itseäni kehittää ja kasvaa hiljalleen aikuiseksi, olen aina vain kaikki minulle nyt heti -ihminen. Olen myös intoilija. Uuden idean tai asian perässä lähdetään samantien juoksemaan tuhatta ja sataa, eikä se innostus aina jaksa sitten kantaa kovinkaan pitkälle arjessa. Parhaimmat ideat jäävät kuitenkin elämään.

Intoilu on valtava voimavara. Olen saanut sen voimin tehtyä paljon asioista, jotka olisivat pienen harkinnan jälkeen jääneet kokonaan tekemättä. Tärkein esimerkki tästä on parisuhteeni, jossa alun huumaan ja yhdessä asumiseen syöksyttiin todella nopealla tahdilla. Nykyisin ollaan Married with children kuten pulmusissa todetaan. Alkuhuuma on haihtunut kuten se aina tekee, mutta suhde kantaa edelleen niin minua kuin isäntääkin sekä kolmea lastamme.

Toinen merkittävä intoilu on Pienenpieni farmi. Me olimme isännän kanssa puhuneet maalle muutosta joskus tulevaisuudessa tapahtuvana asiana. Sitten kun lapset ymmärtävät siitä jotain, sitten kun minä valmistun, sitten kun minulla on vakityö sitten kun… Eräänä alkukeväänä kun olimme saanet kaupunkitalomme viiden vuoden remontin kutakuinkin valmiiksi, me vain päätimme laittaa sen myyntiin ja se meni ensimmäisellä näytöllä ja pyyntihinnalla. Muistan olleeni asiasta hiukan hämilläni, koska rintamamiestalojen myyntiajat olivat tavallisesti pitkiä. Vuokrakämpän etsiminen väliaikasmajoitukseksi piti käydä sukkelaan ja koska minä olin kotona ja Isäntä töissä niin minä ja lapset hoidettiin tämä asia. Minä rakastin meidän rakkaudella remontoimaa taloa ja niin vaikuttivat uudet omistajatkin tekevän. Olen varma, että jätimme talovanhuksemme hyviin käsiin.

Sitten olimmekin yht’äkkiä intoilijan paratiisissä. Koko ajan tapahtui valtavalla sykkeellä. Keskimmäisemme oli juuri tammikuussa syntynyt, joten minä olin äitiyslomalla. Etukäteen ja jälkikäteen ajateltuna aikaa oli vaikka minkä tekemiseen, mutta oikeasti pikkuvauvan kanssa virastoissa juokseminen ja kokonaisen omikotitalon pakkaaminen ei ollut herkkua. Suunnitelmista poiketen sain koulujen alettua syksyllä vuoden mittaisen sijaisuuden töitä ja Saanavauva meni isovanhemmille hoitoon, kunnes oli niin vanha että päivähoito huoli sen sinne. Isäntä oli pääosin pois töistä ja raksalla. Minä olin päivät uudessa ja haastavassa työssä ja illat pienten lasten kanssa. Molempien hermot olivat tiukalla, mutta intoilu kantaa. Tuntui, että nyt jotain tapahtuu. Nyt se haave-elämä alkaa. Väliaikaismajoituksessa kerrostalossa ei meinannut malttaa olla vaan raksalle oli ängettävä, vaikka vauva ei siellä kauhean kätevä matkassa ollutkaan. Sellaista elämää jaksaa elää vain rajatun ajan, mutta oli se niin toiveiden ja tunteiden täyttämään, että joskus huomaan ikävöinäni sitä.

Kevään 2015 aikana etsimme tontin, jossa saimme onneksi puuhata jo ennen virallista omistajan vaihdosta. Saimme lohkoa itsellemme juuri sen läntin, jonka halusimme 2,5 hehtaarin metsän miehen mittaista taimikkoa. Maanrakennustyöt alkoivat kauppakirjojen allekirjoituspäivänä. Rakennuslupa haettiin jo oikeastaan ennen kuin farmi oli edes meidän. Suurtakin suurempi kiitos maaJussille, joka meille tulevan kodin myi. Virallisesti se ollut edes myynnissä vaan löytyi puskaradion kautta kylästä, jossa minä olin varhaislapsuuteni elänyt. Samana kesänä kyseisestä palstasta lohkottiin kolme tonttia ja niin saimme parhaat ja tarpeeksi kaukana sijaitsevat naapurit. Rakentaessa oli ihanaa kun kahdessa muussakin kohteessa tehtiin ja mietittiin samoja asioita.

Vertailimme ja valitsimme haluamme talopaketin, jonka Kastelli toimitti vesikatteeseen rakennettuna. Isäntä jatkoi siitä ja hyvin jatkoikin. Hän hoiti käytännön työn organisoinnin ja varsinaisen rakentamisen. Minä suunnittelin pinnat ja sisutuksen sekä tilasin tavaroita paikalle sitä mukaa kun niitä tarvittiiin. Budjetti paukkui ja kompromisseja jouduttiin tekemään puolin ja toisin. Ihanien ystävien, tuttavien ja sukulaisten apu oli monessa kohtaa korvaamatonta.

Sitten pääsiäisenä 2016 pääsimme muuttamaan. Se viikonloppu oli todellista superintoilua. Aamulla Isäntä kaverinsa kanssa hioi, kaakeloi ja saumasi leivinuunia. Minä jälleen ison mahan kera tein loppusiivousta, keitin kahvia ja siirtelin tavaroita väliaikaispaikoilleen. Anoppi oli siivousapuna ja minun äitini vahti lapsia. Toinen isännän kaveri listotti lattia- ja ovenpielislistoja sekä laittoi väliovet paikalleen. Iltapäivällä sitä mukaa kun minä sain huoneita siivottua miehet hakivat niihin tavaramme valiaikaismajotuksesta. Seuraavana päivänä minä ja ihana ystäväni siivosimme vuokrakämppämme ja se oli sitten siinä. Meidän perhe ja kamala kaaos muuttolaatikoita, joille ei ollut vielä paikkoja pariin vuoteen, olimme KOTONA. Puolen vuoden into pinkeänä -projekti, josta tuli Pienenpieni farmi oli saavuttanut välietapin.

Vieläkin ajatus siitä, että me oikeasti ollaan täällä, on pysäyttävä. Tänäänkin kun katselin polttopuita sahaavaa Isäntää ja kanalaa siivoavia lapsia tunsin syvää kiitollisuutta siintä päivästä kun uskalsimme vaihtaa entisen elämämme tähän suureen unelmaan.

Uskalla innostua ja seurata unelmiasi!