Pakettimehiläisten pesäyttäminen

Tämä on toinen kerta kun pääsen ehdottelemaan kodittomille mehiläisille muuttoa meille Pienen pienelle Farmille. Viime vuonna minulle tuli yksi paketillinen mehiläisiä ja koin sen vaivattomaksi tavaksi hankkia uusi yhdyskunta, siksi tänä vuonna tilasin kaksi. Paketissa on se hyvä puoli, että ne voi laittaa itse juuri siihen kalustoon mihin ne haluaa. Minä pesäytän ihan uuteen kalustoon uusille pohjukkeille. Näin ei tarvitse murehtia tummuvia kakkuja vähään aikaan. Pakettien kanssa toiminen on jotenkin ihan spesiaalin tuntuista tavallisempiin hoitotoimenpiteisiin nähden. Siinä pääsee aloittamaan alusta uuden pesän kanssa.Teknisesti paketin kanssa toimitaan hyvin samalla tyyppisesti kuin hatkat ottaneen parven kanssa.mehiläisten marssi

Pakettimehiläiset tulevat kotiin keltaisissa multiboxeissa. Sisällä laatikossa on sokerivettä sisältävä juomapullo matkaeväänä ja kuningatar omassa kalikassaan seuramehiläisineen. Laatikko on niin tiivis ja vahva, ettei se rikkoudu lähettäessä. Kotona päällä oleva korkki otetaan pois. Siihen kiinnitettynyt juomapullo nousee samalla pois laatikosta. Tilalle vaihdetaan mukana tuleva yksinkertainen kansi. Samalla paketista kaivetaan emokalikka. Tässä kohtaa ilma alkaa olla jo sakeana lentävistä mehiläisistä ja minä ainakin tunnen pulssini kiihtyvän.

Emokalikka nidotaan pesään keskimmäisten kehien väliin rautalangastaan roikkumaan ja kalikan ruokintataikinaan pistetään tulitikulla reikä. Näin emo pääsee ajallaan vapautumaan kalikasta ja aloittamaan muninnan. Tässä kohtaa pesän voi sulkea ja laittaa jo valmiiksi päälle syöttölaatikon ja sinne sokerivedetkin sisään.

Mehiläisiä marssimassa
Suurin osa mehiläisistä marssii kiltisti lentolautaa myöten pesään. Vain hyvin pieni osa parvesta lentelee ympäriinsä, vaikka multiboxia kopauttaakin lentolautaa vasten.

Sitten on aika henkäistä ja henkisesti valmistautua paketin avaamiseen ja tuhansien mehiläisten kohtaamiseen ihan kasvotusten. Minun ensimmäinen kontakti mehiläisiin oli viime kesänä kun pesäytin ensimmäisen pakettini. Vaati melko paljon psyykkista tsemppaamista avata laatikko ja päästää mehiläiset ulos. Kyllä se vielä tänäkin kesänä hiukan jännitti. Mehiläisiä ei tosin minun stressi juurikaan kiinnosta vaan ne suuntaavat kiltisti laatikostaan emon perään pesään. Kyllä luonto hoitaa omansa, ei tarvitsisi pienen farmarin turhaan murehtia.

Viimeisiä Maija Mehiläisiä voi harjalla ohjata kohti pesää ja samalla putsata laatikon sinne vielä jääneistä yksilöistä. Minulla menee yhden laatikon pesäyttämiseen odotteluineen noin 45 minuuttia. Eikä se ole ainakaan vielä ollut millään lailla vaikeaa. Tylsin homma on kasata laatikko pulloineen takaisin ja lähettää takaisin mehiläisten toimittajalle. Kaikille pörriäiskammoisille tämä olisi kyllä loistavaa terapiaa ja hermojen hallinnan opettelua.

Hunajasaalis
Yhdellä linkouskerralla tuli satoa tämän verran. Purkit loppuivat jo kertaalleen ja siksi kotikäyttöön jäävä hunaja pääsi pilttipurkkiin 🙂

Mehiläistenhoito on äärettömän koukuttava harrastus josta saa ihan konkreettisen palkkion. Meillä on kahdesta pesästä korjattu satoa kahdessa erässä. Tällä hetkellä hunajaa on reilu 40 kg. Hunajan linkoaminen tuntuu melko yksinkertaiselta, mutta sen jälkikäsittelyssä minulla on vielä valtavasti oppimista. Onneksi on tulevia mehiläiskesiä aikaa opetella.

Mehiläisten hoitamisesta olen oppinut lyhyessä ajassa myös paljon luonnosta ympärilläni. Tunnistan valtavasti uusia kasveja ja tiedän onko niistä mehiläisille mitään hyötyä, pystyn seuraamaan kasvukauden etenemistä ihan uudella tasolla ja ymmärrykseni luonnon monimuotoisuudesta ja sen herkästä tasapanosta on päässyt jo sille tasolle, että ymmärrän, etten ymmärrä tarpeeksi. Minä pidän tätä jonkin asteisena viisauden rajapyykkinä.

Viime viikkojen kiireen ja stressin keskellä mehiläispesät ovat olleet niitä paikkoja, jossa on ollut pakko pysähtyä hetkeen ja toimia rauhassa. Palaute hötkyilystä voi olla kivuliasta. Opettajat eivät aina kulje läppärilaukussa ja nauti kaupungin palkkaa. Joskus niitä ei opettaminen kiinnosta pätkääkään ja silti niiden viisaudessa riittää jaettavaa. Kiitos sinä pieni pörriäinen, joka viime viikolla pistit minua, koska en muistanut ajatella ennen toimimista. Pistojälki katoaa viikossa mutta ajatus pysyy pidempään.

 

Helteisiä päiviä rannalla ja kotihommia

Heinäkuun hillittömät helteet ovat tehneet olemisen pihalla melkoisen tukalaksi. Sisällä ilmastoinnin alla voi olla, mutta lapset tuntuvat tulevan ihan pöhköiksi suljetussa tilassa. Kaikki hienosti aloitetut leikit päätyy ennemmin tai myöhemmin keskenäiseen kahnaukseen. Kylässä, jossa asumme on useampikin järvi ja ostetun tontin mukana tuli oikeudet käyttää kylän rantoja vapaasti. Uimarannat ovat kirkasvetisen ja hiekkapohjaisen järven rannalla. Matalaa, lämmintä ja puhdasta rantavettä pienille lapsille sopivalla syvyydellä on useampia kymmeniä metrejä ennen rannan syvenemistä aikuisille sopivaksi. Olemmekin siirtyneet tunniksi tai pariksi viettämään rantaelämää koko perheen kesken lähes päivittäin.

Viikonloppuna meillä oli ystäviäni omien ja lainalapsienkin kanssa rannalla mukana. Neljä aikuista ja kahdeksan alle kouluikäistä lasta on melkoinen rytmiryhmä yhdelle illalle. Aina sitä ei muista arvostaa tarpeeksi, mutta on ihanaa kun on hyviä ystäviä, joilla on samanikäisiä lapsia. Lastenhoidossa voimien yhdistäminen muodostaa osiaan suuremman kokonaisuuden, vaikka lapsi määräkin lisääntyy. Koko porukka jaksoi moluta rantavedessä useamman tunnin, jonka jälkeen siirryimme meille Pienen pienelle Farmille grillaamaan hamppareita koko porukalle. Ukkosmyräkkä hiukan häiritsi ulkokokkailua, mutta yllättäen pallogrilliä saa juuri sopivasti suojattua sateenvarjolla. Lasten yhteisiä leikkejä kesti iltaan asti, jolloin koko lapsikatras kävi meillä iltapesuilla ja söi iltapalan. Toivottavasti homma meni suunnitelman mukaan ja kaikki vierailevat lapset nukahtivat automatkalle. Meidän lapset ainakin sammuivat rantapäivän päätteeksi omiin sänkyihinsä heti pään kohdatessa tyynyn.

Lapset saa juoksutettua rannalla juuri sopivan väsyiksi, että nukahtavat sitten illalla ilman sen suurempaa kiukuttelua. Tuolloin minä pääsen vähäksi aikaa pihalle touhuamaan ja rauhottumaan. Koko päivän kun kuuntelee ja viihdyttää kolmea alle kouluikäistä lasta, tuntuu alkuyön hiljaisuus pihalla suorastaan luksukselta. Mitään isoa ja merkittävää en ole saanut aikaiseksi vain pikkujuttuja sinne sun tänne. Jostain syystä iltarutiinikseni on muodostunut kuistilla roikkuvien miljoonakellojen kastelu ja kuolleiden kukkien pois nyppiminen. Se on hommaa, jossa voi hyvin kuunnella kaukaisia autojen ääniä, heinäsirkkoja ja satunnaisia lintujen ääniä. Sormet nyppivät kukkia, mieli vaeltaa ja hermot lepäävät. Joskus oma jaksaminen ja latautuminen vaatii pieniä hetkiä hiljaisuutta ja omaa aikaa.

Hellepäiville on ollut hiukan tukalampiakin hommia kuin rantavedessä lilluminen. Metsien marjasato on jo lakkojen ja mustikoiden kohdalla. Mustikoita en ole ehtinyt vielä poimimaan, mutta onneksi niiden satokausi pitäisi vielä jatkua jonkin aikaa. Lakka-aika alkaa olla jo loppumaan päin meidän lähisuolla. Siispä lämpömittari näytti +30 kun minä reippaasti vedin pitkät ja paarman kestävät vaatteet päälle ja lähdin hilloja keräämään. Harva kerää enää nykyisin lakkoja tai muutenkaan liikkuu soilla. Ne nähdään usein vaikeakulkuisina ja jopa hiukan pelottavina. Meidän lähisuo on ojitettu ja turvallinen kulkea kunhan ei sinne ojaan tallaa. Suolla luontokin on hiukan erilainen ja tuoksuu tähän aikaan vuodesta suopursuille. Fyysisesti suolla kävely on rankkaa, mutta se tunne marjareissun jälkeen on ihana. Ihan kuin olisi tehnyt kunnon salitreenin. Retken lopputuloksena meillä on nyt lakkahilloa ja osan saaliista söin vaniljajäätelön kaverina.

DSC02156

Isännän ollessa edelleen vaihtopenkillä, on minun ollut aika opetella uusia taitoja. Nuorempana hevoshommia tehdessäni olin tottunut, että niitä hommia tehdään mitä eteen tulee. En jaotellut töitä sukupuolen mukaan. Isännän tultua elämääni olen hiljalleen ikäänkuin valahtanut naisen rooliin meidän kotona. Minä kokkaan ja leivon. Isäntä raksaa ja puistelee matot. Juhannuksen jälkeen olen rakentanut polttopuille telineen, vaihtanut leikkimökin oven kahvan, pätkinyt raudoitusverkkoa ja kerrannut kääntöpöytäsirkkelin käyttöä. Isäntä on ollut toki vieressä neuvomassa, mutta minä olen ne hommat tehnyt. Ihan itse. Tuntuu, että olen samalla tavoittanut jotain vanhasta minästä. Minä olen fyysisesti vahva ja osaan mitä vain mihin haluan ryhtyä. Ajatus on voimaannuttava. Miksiköhän olin unohtanut sen?

 

Postipaten kovasti odotettu paketti!

Sairastuvan pito Pienen pienellä Farmilla sen kun jatkuu. Isännän kädestä on kipsi poistettu, mutta käsi on tällä hetkellä käyttökelvoton. Kipsi oli painanut ja jäykistänyt kädestä sormien liikkeet lähes kokonaan. Ranne ei liiku myöskään. Leposärky on hiukan helpottanut, mutta ei käteen vieläkään voi kunnolla koskea. Käsikivun hiukan helpotettua, särkee jalka enemmän. Magneettikuvat paljastivat isännän sääressä murtuman, jota ei paranna muu kuin aika. Hissukseen saa kävellä, mutta taitaa olla töihin meno vielä liikaa. Tähän päälle vielä meidän keskimmäinen nappasi jostain enterorokon. Hän on ihan päästä varpaisiin kirjava, mutta onneksi muita oireita ei juurikaan ole. Näissä puitteissa on melko haastavaa saada elämä järjestettyä.

Minulla on mennyt viikko ihan hujauksessa, kun olen hoitanut lapset, kuskannut Isäntää työasioiden perässä, tehnyt muutaman yövuoron ennen keskimmäisen sairastumista, hoitanut linnut ja mehiläiset. Alkuviikosta kävin jo niin kierroksilla, etten enää osannnut nukkuakaan. Puuhasin puoleen yöhön ja yrittäessäni nukkua heräilin kymmenisen kertaa yössä ja näin välissä painajaisia. Onneksi meno on nyt hiukan tasaantunut ja viime yöt on saanut nukuttua kuin tukki. Parin kunnolla nukutun yön jälkeen elämä näyttää taas valoisammalta.

Mehiläispostia
Postinjakajalla oli mukanaan tammikuusta asti odotettuja ihanuuksia. Kirjekuoreen oli pakattu neljä uutta pohjolan tummaa kuningatarta. Keltaiset multiboxit sisälsivät kaksi lisää työmehiläisineen. Lapsia surisevat paketit kiinnostivat ihan tuhottomasti varsinkin multiboxien rakosissa näkyvät mehiläisten jalat.

Alkuviikosta tuli kauan odotettua postia. Maanantaina Oulusta lähti paketti, joka sisälsi kaksi laatikollista pakettimehiläisiä sekä pikakirje, jossa oli neljä uutta emoa eli mehiläiskuningattaria. Kävin tekemässä kahdelle uudelle emolle jaokkeet marjatarhalla keskiviikkona, sillä oletin pakettien saapuvan tuolloin. Kotiovelle toimitettavaa mehiläispakettia kannattaa seurata postin sivuilta ja lisäksi postinjakajan tulisi soittaa ja sopia paketin toimitusajankohta. Postista ei koskaan soitettu. Sen sijaan Isäntä soitti, että paketit on pihassa ja että postinjakaja oli eilen laittanut postilaatikkoomme surisevan paketin. Hiukan tuli kiire, sillä postilaatikko on paahteisessa paikassa enkä halunnut paahdettuja mehiläisiä. Olin kyllä vahtinut suorastaan liiankin tiheään pikakirjeen matkaa postin seurantakoodin avulla. Sen mukaan kuningattarien piti olla lajittelussa Helsingissä eikä meidän postilaatikossa.

Onneksi vahinkoa ei ollut päässyt tapahtumaan, sillä kuoressa oli neljä elävää ja reippaannäköistä emoa seuralaisineen. Näistä kaksi nidoin rautalangan pätkillä uusien jaokkeiden keskimmäisten kehien väliin samalla tavalla kuin pakettimehiläisten kuningattarille tehdään. Kuljetuskapuloissa olleet seuralaiset nitistin pois ja kulkuaukot tukkineisiin sokeritaikinoihin tein reiät tulitikuilla. Jaokkeisiin olin aiemmin päivällä kasannut isommista pesistäni pari peitettyä sikiökakkua, avosikiökakun hoitajineen, muutaman hunajakakun ja siitepölykakun. Lisäksi harjasin sikiökakuilta mehiläisiä mukaan. Ajatuksena on, kun jaokkeen siirtää vähän kauemmas emopesästä, mukaan joutuneet vanhemmat lentomehiläiset palaavat vanhaan emopesään ja nuoret pesää hoitavat työläiset jäävät jaokkeeseen. Nuoret mehiläiset hyväksyvät uuden emon helpommin kuin vanhat.

Kalikat
Uudet emot toimitetaan muovissa kalikoissa, joissa on emon lisäksi muutama seuramehiläinen. Matkassa on eväänä sokeritaikinaa, jolla tukitaan mehiläisten kulkureitti ulos. Teippaus varmistaa ettei sisältö pakene kuljetuksen aikana.

Kaksi muuta emoa menivät korvaamaan vanhoja emoja. Viime vuonna ostetussa pakettimehiläispesässä oli emo ruvennut munimaan pelkkiä kuhnureita. Paketin toimittanut Pohjanmaan hunajakeskus kertoi syyksi, että emolta oli loppunut pariutumislennolta saadut siittiöt kesken huonojen lentosäiden vuoksi. Emon urosten houkuttelureissun kurjat kelit eivät ole heidän vikaansa tai hallittavissaan, mutta tarjoutuivat kuitenkin korvausvastuuseen ”huonosta” emosta. TODELLA hyvää asiakaspalvelua sanon minä.

Kuhnurimunijaemon olin poistanut pesästä jo aiemmin tilanteen huomattuani, joten se pesä oli emoton jo valmiiksi. Otin uudelle emolle yhden ja ainoan pesässä olleen sikiöosaston päälle kokonaan uuden pesälaatikon pohjukkeilla. Vaihdoin muutaman alalaatikon peittosikiökehän uuden emon laatikkoon mukanaan muutamia työläisiä. Uuden ja vanhan laatikon väliin jätin sanomalehden sivun, johon törkkäsin pari pientä reikää. Toivottavasti mehiläisetkin ymmärtävät, että tässä olisi nyt mahdollisuus hiljalleen tutustua ja hyväksyä pesään uusi ihastuttava kuningatar.

Viimeinen neljästä emosta meni toiseen isoista pesistä. Siihen, joka on hiukan kiukkuinen, samantien kehien katsomiseen reagoiva ja pistävätkin pahalaiset. Aiemmin keväällä ostetun pesän myyjän kertoman mukaan nämä ovat italialaisia, mutta siinä missä italialaiset ovat sarjakuvamehiläisten näköisiä keltaraitaisia, ovat nämä huomattavan tummia. Olisivatko kuitenkin vapaasti pariutuneita sekoituksia. Paras lääke agressiiviseen yhdyskuntaan on vaihtaa ne muninut emo. Siispä kiukkuinen pahatar pihalle ja uusi oikeasti tumma kaunotar tilalle. Tein ison pesän päälle pienen jaokkeen, jonka lentoaukko oli eri suuntaan. Väliin laitoin puukehäisen paksun sulkuristikon, johon olin nitonut metallista hyönteisverkkoa. Tämän ideana on pitää jaokkeen mehiläiset erillään alempien kerrosten mehiläisistä. Jaokkeeseen meni tavallinen sisältö kuten aiemmin tekemissäni jaokkeissa, mutta en harjannut mukaan ylimääräisiä mehiläisiä. Siellä on siis vain avosikiökakulla hoitotöissä olleet oletetusti nuoret mehiläiset. Emon nidoin kuljetuskapuloineen jälleen kehien väliin. Kunhan se on kunnolla alkanut munimaan ja sen oma porukka on kuoriutunut sikiökehistä, käyn poistamassa pesästä vanhan emon ja annan sen päivän verran olla emoton. Sitten vasta otan sulkuristikon välistä pois ja järjestän uuden emon laatikon pesän pohjalle.

Korostan vielä, että en ole mikään konkari mehiläishoidossa. Nämä melko seikkaperäiset ohjeet valitsin mehiläisfoorumeilla olleista useista emonvaihto-ohjeista. Tähänkin kuten moneen muuhunkin mehiläishoiton toimenpiteeseen on yhtä monta tapaa kuin on hoitajaakin. Yritin valita mahdollisimman varmoja tapoja toimia, sillä uudet emot ovat arvokkaita. Erityisen kallisarvoisia ovat alkuperäisrotuiset Pohjoisen tummat mehiläiset. Juuri tätä kirjoittaessani on Suomessa kansainvälinen SICAMM-kongressi, johon kokoontuvat tumman mehiläisen suojelusta kiinnostuneet alansa ammattilaiset sekä innokkaat harrastajat. Olisimpa minäkin voinut olla siellä, mutta työt olivat tällä kertaa tiellä kuten sairastupakin. Isäntä oli bongannut Yleltä uutisista asiaa SICAMMista ja ihmetellyt että oliko nämä nyt niitä tummia mehiläisiä, joista minä jaksan meuhkata jatkuvasti. Ehkä hänellekin nyt valkenee, miksi joku ehdoin tahdoin haluaa vaikeimmin saatavia, vihaisiksi luultuja, kalleimpia ja harvinaisimpia mehiläisiä Suomessa. Se on se geenipohjan säilyttäminen ja alkuperäisrotujen suojeleminen. ❤

Postauksesta alkaa tulemaan melko pitkä, joten pakettimehiläisten pesäyttäminen on aiheena vasta seuraavalla kerralla. Se kannattaa ehdottomasti lukea jos yhtään on kiinnostunut mehiläisistä. Ei ole ihan joka päiväistä touhua pesäyttää pakettimehiläisiä.

Hyötypuutarhan kuulumisia

Tämä aihe on minulle erityisen rakas ja arvokas. Rakastan kasvimaatani. Parasta kotoilua minulle on laittaa puutarhahanskat käteen ja mennä kasvimaalle puuhaamaan. Siellä on aina jotain tekemistä. Useimmiten minulla on ainakin kolme aloitettua ja sitten kesken jätettyä projektia.  Kasvimaan aiemmista kausista ja perustamisesta voi lukea tästä.

Joka kausi olemme satoa saaneet. Suurimman osan käytämme tuoreeltaan itse ja osan lahjoitan Pienen pienellä Farmilla vieraileville ystävilleni.  On ihanaa esitellä kasvimaatani muille ja jakaa sen antimia sellaisille, jotka myös käyttävät niitä. Minulla on muutama ihan erityisen arvokas ystävä, jotka ovat kiinnostuneet itse alusta lähtien kokkaamisesta oikein tuotetuista raaka-aineista.

Kasvimaan aarteiden säilöminen on minulle melko uutta. Olen toki hilloja keitellyt meille ja vieraillekin. Anoppi on erikoistunut mehujen keittämiseen ja meidän perhe ne suurimmaksi osaksi juo. Persiljaa, tilliä ja vahveroita olen pakastanut. Vasta viime talvena olen havahtunut siihen miten paljon meillä käytetään pakastettuja kasviksia talven aikana: papuja, pinaattia,  herneitä, porkkanaa, maissia yms. Näen valtavasti vaivaa kun yritän etsiä niitä mahdollisimman lähellä tuotettuna. Niimpä usein kaupassa käydessäni käyn useamman merkkisessä hypermarketissa. Osa pakastevihanneksista löytyy kotimaisina S- ja osa K-merkkisestä kaupasta, mutta omia kasviksia voisi itsekin pakastaa talven varalle. Pikainen tarkistus googlella vahvisti, että martoilla on jälleen kerran hyvät ohjeet miten toimia ja mitkä kasviksista pitää ensin ryöpätä. Eläköön Martat ja eläköön omakasvatetut kasvikset! Tätä sitten loppu kesästä luvassa, kun uusi kakkospakastinkin on jo hommattu.

En usko, että kasviksemme täyttävät virallisia luomukriteereitä. Käytämme lannoittamiseen ja maanparantamiseen kalkkunoidemme ja kanojemme lantaa eivätkä ne syö pelkkää luomua. Isännän mielestä luomurehu on liian kallista ja meiltä jääneet ruuantähteetkään ole kokonaan luomua, vaikka hyvin ne kanoille kelpaavat. Jos ja kun käytän teollisia lannoitteita valitsen luomumerkittyjä enkä käytä kemiallisia torjunta-aineita. Viime vuoden kirppataistelussa tosin melkein jo kaduin päätöstäni olla myrkyttämättä.

Tällä hetkellä kasvimaa alkaa näyttämään suorastaan herkulliselta. Juhannuksen sateet tulivat vastauksena rukouksiin ja kasvit ottivat niistä kunnon kasvuspurtin. Kitkemiset on jääneet rästiin tässä sairastuvan pidossa. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, tässä kuvaterveisiä kasvimaaltani.

pinaattia tynnyrissä
Tässä kaksi viikkoa sitten otetussa kuvassa pinaatti on jo hyvännäköinen, mutta Mangoldi vielä pientä.
Juurespenkki
Tänä vuonna laitoin todella vähän juureksia. Näistäkin puolet joutuu matkan varrella harventamaan. Reunoilla kiertää lanttu ja erivärisiä punajuuria. Keskellä on pieniä palsternakan alkuja. Samettiruusua laitan sinne tänne, koska sillä on tuholaisia häätävä vaikutus.
kaalit
Vastoin kaikkia odotuksia taidan saada tänä vuonna kaalia. Aiempina vuosina kirpat ovat tuhonneet kaalit jo taimina. Nyt ne kasvoivat taimina kasvutunnelissa. Eikä kirppoja ole näkynyt. Kolmessa lavakauluksessa on sekaisin kukka-, parsa-, suippo- ja kurttukaalia. Myös brysselin kaalin taimia laitoin, mutta niille taisi kevään kuivana kautena käydä huonosti. Tiheässä ovat nämäkin, mutta kanat syövät harvennetut kaalit mielellään. En vain raaskisi näitä harventaa. Ongelmana alkaa olla kasvien koko, sillä ne eivät enää mahdu kasvutunneliinsa kunnolla.

Kaalit ja purjo ovat olleet monena vuonna todella hankalia kasvattaa. Kaali kerää tuholaisia kuin magneetti ja purjo ei vaan kasva. Kaali näyttäisi nyt hyvältä ja purjon suhteen olen toiveikas. Olen lannoittanut purjolaatikkoa reilusti aiempaa enemmän. Vielä ei voi korkata skumppaa, mutta jos kunnon sato sattuisi tulemaan, varmasti skoolaan. Minulla ja näiden kahden kasvin kasvattamisella kasvattamisella on ollut vaikea historia.

sipulit
Sipulia on laitettuna kaikkialle, mihin jäi hiukankin tilaa. Meillä käytetään sipulia todella paljon ja se loppuu kesken joka vuosi. Onneksi rekosta saa ihania ja paikallisia sipuleita. Tänä vuonna laitoin istukkaita seoksen, jossa oli kelta- puna. ja hopeasipulia. Kaikki lajikkeet näyttäisivät kasvavan yhtä hyvin.

Valkosipuliakin on muutamia hyviä yksilöitä. Tosin minulle valkeni vasta tänä keväänä, että valkosipuli kannattaisi tehdä syyskylvönä. Miksi sitten niitä myydään taimiliikkeissä vain keväisin? Tänä syksynä kokeilen laittaa valkosipulia maahan odottamaan kevättä. Pitääkin selvittää mitä kaikkea muuta voisi kasvattaa syyskylvöinä.

Tämän kasvukauden ongelma näyttäisi olevan avomaankurkku. Se ei vaan kasva. Kasvi menee varresta alkaen jotenkin kuivaksi ja lopulta katkeaa tai kokonaan lakastuu. Naamakirjan puutarhakeskusteluista apua pyytäessäni sain useampia arveluita mikä voisi olla vikana. Arvailuja olivat kylmä tuuli tai kasteluvesi, ravinnepuutokset, liian tiivis maa sekä kaivovedellä kastelusta johtuva maan happamoituminen. Toiveikkaasti laitan vielä yhden setin taimia kasvamaan tällä kertaa ihan uuteen kasvualustaan, jossa on turvetta estämään tiivistymistä, kalkkia happamoitumisen vuoksi ja kaupan varmasti oikein tasapainotetut lannoitteet. Onneksi kurkku kasvaa nopeasti.

Kesäkurpitsa
Ainoa kanojen kylpyinnokkuudelta säästynyt kurpitsa kasvaa hienosti. Viime vuonna saimme valtavan ison ja komean kasvin, joka ei muistanut tehdä yhtään hedelmää. Kalkkunankakka kasa taisi olla liiankin hyvä hyvä lehtien ja varren kasvattamiseen.

Mansikkakausi alkaa olla ehtoo puolella. Parhaimmillaan marjoja tuli reilusti. Mansikkapenkkimme on Isännän aluetta. Hän muisti kastella mansikkamaan joka ilta ja tarkkaili mansikoiden kasvua. Nyt Isäntä itse poimii marjat yksikätisyydestä huolimatta. Hän ei varmaan itse tajua miten suuresti ihailen tätä tiedostamatonta hullaantumista mansikan viljelyyn.

Hyvä puoli keskellä metsää asumisessa on, että meillä ei linnut käy syömässä mansikoita. Emme tarvitse verkkoja, koska ei meillä ole variksia, harakoita tai muita liian fiksuja siivekkäitä. Suurin tuholainen mansikkamaalla on meidän junnu. Hän auttaa iskää keräämällä kaikki raakileetkin eikä iskä yhdellä kädellä pysty itse keräämään ja pitelemään poikaa kauempana. Joskus pojan saa harhautettua laittamalla hänet syömään ruohosipulia siksi aikaa. Laitan joka vuosi lisää ruohosipulia kasvamaan, koska se on lasten herkku. Lisätuppojen istuttamisesta huolimatta sitä ei vieläkään riitä ruuanlaittoon asti.

Alkukesän kuivuus ja helle aiheuttivat paljon ylimääräistä työtä. Onneksi teimme Pienen pienelle farmille kaivon. Isäntä ratkaisi kastelukannurallin jo aiemmin ostamalla Tallinnan reissultaan tuliaisiksi pumpun kaivoon korvaamaan aiemman uppopumpun. Nyt siinä riittää teho pumpata vesi kasvimaalle asti letkua pitkin. Suoraan kasveillehan tätä kylmää vettä ei saa laittaa, mutta kasvimaan viereen tynnyreihin kylläkin. Auringon lämmittämä kasteluvesi sopii paremmin. Joku aviovaimo saattaisi toivoa laivalta tuliaisiksi hajuvettä ja uusinta meikkivoidetta, mutta minun listalla oli paikallisesta rautakaupasta työkalupakki, muutamia työkaluja, letkua. pumppu ja saamatta jäänyt sirppi.

Kuivuudesta on minun pieniä ongelmia suurempiakin seurauksia. Ammatikseen ruokaa kasvattavat tilalliset ovat saamassa ennätyshuonon sadon. Toinen huono vuosi jo valmiiksi huonosti kannattavalle alalle. Jos voisin johonkin asiaan vaikuttaa isossa kuvassa nostaisin tämän ammattikunnan arvostusta ja työstään saamaa palkkiota. Tuetaan paikallista ruuantuotantoa ja ostetaan kotimaisia tuotteita niin kauan kun niitä riittää. Luulisi kovimmankin äijän körilään sydämen heltyvän, sillä myös kotimainen mallasohra on kuivuudesta kärsineiden viljojen listalla.

On hämmentävää taas kerran huomata, että kesä on jo näin pitkällä. Iso osa kasvukaudesta on jo takana päin. Hyvänä puolena on, että vaikka kotikasvimaalta ei vielä valtavia satoja irtoakaan, niin kaupoissa ja toreilla on jo valtavasti ihania uuden kauden kasviksia. Niiden syöminen edesauttaa omaa terveyttä, edistää ekologista peltohehtaarien käyttöä ja parantaa kotimaisten viljelijöiden taloutta. Sitäpaitsi ne maistuvat ylivertaisilta talvisiin tuontikasviksiin verrattuna.

Haaveiden keijupuutarha

Minä jaksan intoilla puutarhastani loputtomiin. Kuulijalle saattaa erehdyksessä välittyä erheellinen kuva pihastamme. Kuvittele mielessäsi ihana puutarhapalkintoja voittanut keijujen kotipiha, jossa isot lehtipuut heiluvat hiljalleen tuulessa, kauniit ja tuoksuvat kukkaset nuokkuvat aamukasteessa ja nurmikin on sametin pehmeä paljaiden jalkojen alla. Se oli minun suuri unelmani. Todellisuudessa pihamme hietapinta kasvaa huonosti edes rikkaruohoja. Kun siihen lisää hiukan multaa, kasvaa sitkeimpiä rikkoja, mäntyjä ja puolukkaa. Kaikki kasvatusalueet meillä on tekemällä tehtyjä eikä aina edes niin onnistuneita. Aikani näitä ympäristön asettamia realiteetteja pohdittuani päätin haudata haaveeni keijuparatiista ja keskittyä vaatimattomampiin projekteihin. Eikä tästä haaveesta irti päästäminen tehnyt edes kipeää. Ehkä se ei ollutkaan minulle niin tärkeää kuin kuvittelin sen olevan.

Nurmikko
Ei oikein nurmi kasva kesäpojan työpanoksesta huolimatta.

Jatkuva murheen kryynimme on ollut nurmikko. Se olisi näppärä tapa tehdä tontista hiukan vihreämpi ja viime syksynä jo katselimme toiveekkaana tulevaa viheriötämme. Kevään rutikuiva intiaanikesä oli kasvi ressuille liikaa. Ensin tienpuolen kituva nurmikko paloi kokonaan ja sitten se rupesi kasvamaan loputtomasti apilaa, joka sekin kuivui todella rumaksi. Pihan puolen viime syksynä tehdyllä nurmella on kasvua. Siinä on melkoinen niitty päivänkakkaran vaatimattomampaa sukulaista peltosauniota. Vielä en kuitenkaan ole nurmikkohaavettani valmis hautaamaan. Syksyllä jälleen uutta siementä ja taas keväällä toivotaan parasta. Totta puhuen jos ei se koskaan kasva, niin ei se minun maailmaani kaada. Harmittaa tosin jos ei kasvimaalle saa ruohosilppua katteeksi.

Isoista lehtipuista joudun myös hiukan joustamaan. Hevoskastanjan taimi olisi melkoinen hukkaostos. Taimitarhalta kysyessä he viisaasti sanoivat, että laita sitä mikä siellä luontaisesti kasvaa. Jos olisi hetkeksi kesken vauhdin pysähtynyt ajattelemaan, olisi tämän ymmärtänyt itsekin. 2,5 hehtaarin metsä koostuu pääosin männystä, haavasta, rauduskoivusta, pihlajista ja katajista. Vuorimäntyä on laitettu talon taakse isoon rinteeseen. Laakakatajaa on pienien rinteiden kivetyksen lomassa. Minun lempiyksityiskohtana olohuoneen ikkunan edessä on kaksi isoa kiveä, joiden juurella kasvaa riippapihlaja, keväisiä tulppaaneja ja kesäisiä liljoja. Luonto kuitenkin jaksaa aina yllättää. Kun kuvittelin ymmärtäväni mikä meillä kasvaa, huomaan kymmeniä pieniä pajun vesoja pitkin tonttia?! Ehkä puuvalikoima voisi sittenkin olla laajempi ja istuttamillani omenapuilla on vielä toivoa.

Apilanurmi
Kaksi vuotta sitten perustettu nurmikko ei ihan samettiselta vielä näytä. Muutaman sateen jälkeen voisi olla mehiläisten mieleen, jos apilat kukkisivat edelleen.

Pääsee Pienen pienellä farmilla luonnon kasvuakin ihmettelemään. Isäntä jaksaa polleana esitellä, miten taimikko kasvaa ympärillämme hurjaa vauhtia ja totta se on. Blogia kirjoittaessani olen katsellut parin vuoden takaisia valokuvia ja kasvun kohinan voi melkein kuulla. Raivaussahalle olisi käyttöä, kunhan Isäntä saa kätensä kuntoon. Meillä on hiukan erimielisyyttä siitä mitä sieltä raivataan. Minulla välkkyy vieläkin keijumetsä silmissä ja Isäntä puolestaan ajattelee talousmetsää ja tukkimäntyjä. Haluaisin säästää kaikki arvottomat roskapuut: koivut, haavat, pihlajat ja katajat. Niiden ympäriltä tulevat mäntytukit voisi kaataa polttopuuksi. Tonttimme rajoittuu takaanta suojeltuun isoon kuusikkoon. Olisi mielenkiintoista jatkaa samassa hengessä ja katsoa millaiseksi 2,5 hehtaarin metsä muodostuisi luonnontilaisena. Lapsesta asti talousmetsää arvostamaan opetettu Isäntä ei tätä ymmärrä alkuunkaan.

Toinen onnistunut kasvukohde on ironisesti takapihan palaneen nurmikon vieressä oleva jyrkkä hiekkarinne. Se on hienoa hiesua. Kesällä rutikuiva ja ravinteeton on keväällä säären puoleen väliin asti upottava juoksuhietikko.Tehdessämme nurmikkoa siihen viereen heittelin rinteeseen sinne tänne lapiolla hiukan multaa. Isäntä osti jonkun niittykukkasiemen seoksen ja kylvi sen rinteeseen juuri kun lumet olivat sulaneet keväällä. Kuinka ollakaan näinkin surkeasti perustettu kukkaniitty on nyt valkoisenaan päivänkakkaraa ja seassa on vaaleanpunaista neilikkaa. Huvittavaa on, että neilikka on siemenseoksesta lähtöisin, mutta minusta siinä ei ollut päivänkakkaraa. Sitä voi itse yrittää ja erehtyä, mutta lopulta luonto itse korjaa itsensä. Lopputulos on kaunis kuin keijuniitty.

Isännän neilikat
Tämän täydellisempiä kukkia ei Isäntä olisi minulle kukkakaupastakaan voinut löytää. Hoituvat ja lisääntyvät itsekseen.

Ihaninta 2,5 hehtaarin metsässä on perhoset. Meillä on niitä enemmän kuin olen nähnyt missään muualla. Olen huono niitä tunnistamaan, mutta sinisiipiä, neito-, nokkos- ja haapaperhosia näkee jatkuvasti. Isoja ritariperhosia lentelee pihalla säännöllisesti. Kunnon perhospäivä pitää olla melko tyyni. Tuuleton päivä on meillä harvinaista herkkua ja kun semmoinen sattuu kohdalle, on kaikkein innokkain perhosbongari vanhin tyttömme.

Olen yrittänyt työstää ajatusta, että kenties keijuniittyhaave onkin silmieni edessä. Jospa luonto itse tietää paremmin millainen tanssiniitty 2,5 hehtaarin metsän keijuilla kuuluu olla. Pitääkö sitä aina asettaa omille haaveille niin tarkat vaatimukset ja rajat? Ehkä pitäisi keskittyä google kädessä bongamaan tyttäreni kanssa perhosia ja yrittää hakea niille lajinimiä. Vielä kun tästä hieman henkisesti kasvan, heitän googlenkin pois ja keskityn vain ihailemaan perhosten lentoa. Olen alkanut ymmärtää, että onni koostuu pienistä hetkistä, jolloin osaa hyväksyä asiat sellaisinaan.

Seuraavassa blogipostauksessa tarkistellaan hyötypuutarhan kuulumisia. Kesän ensimmäinen hunajan linkous alkaa myös olla käsillä, joten mehiläisasiaa on luvassa myös.