Minä jaksan intoilla puutarhastani loputtomiin. Kuulijalle saattaa erehdyksessä välittyä erheellinen kuva pihastamme. Kuvittele mielessäsi ihana puutarhapalkintoja voittanut keijujen kotipiha, jossa isot lehtipuut heiluvat hiljalleen tuulessa, kauniit ja tuoksuvat kukkaset nuokkuvat aamukasteessa ja nurmikin on sametin pehmeä paljaiden jalkojen alla. Se oli minun suuri unelmani. Todellisuudessa pihamme hietapinta kasvaa huonosti edes rikkaruohoja. Kun siihen lisää hiukan multaa, kasvaa sitkeimpiä rikkoja, mäntyjä ja puolukkaa. Kaikki kasvatusalueet meillä on tekemällä tehtyjä eikä aina edes niin onnistuneita. Aikani näitä ympäristön asettamia realiteetteja pohdittuani päätin haudata haaveeni keijuparatiista ja keskittyä vaatimattomampiin projekteihin. Eikä tästä haaveesta irti päästäminen tehnyt edes kipeää. Ehkä se ei ollutkaan minulle niin tärkeää kuin kuvittelin sen olevan.

Jatkuva murheen kryynimme on ollut nurmikko. Se olisi näppärä tapa tehdä tontista hiukan vihreämpi ja viime syksynä jo katselimme toiveekkaana tulevaa viheriötämme. Kevään rutikuiva intiaanikesä oli kasvi ressuille liikaa. Ensin tienpuolen kituva nurmikko paloi kokonaan ja sitten se rupesi kasvamaan loputtomasti apilaa, joka sekin kuivui todella rumaksi. Pihan puolen viime syksynä tehdyllä nurmella on kasvua. Siinä on melkoinen niitty päivänkakkaran vaatimattomampaa sukulaista peltosauniota. Vielä en kuitenkaan ole nurmikkohaavettani valmis hautaamaan. Syksyllä jälleen uutta siementä ja taas keväällä toivotaan parasta. Totta puhuen jos ei se koskaan kasva, niin ei se minun maailmaani kaada. Harmittaa tosin jos ei kasvimaalle saa ruohosilppua katteeksi.

Isoista lehtipuista joudun myös hiukan joustamaan. Hevoskastanjan taimi olisi melkoinen hukkaostos. Taimitarhalta kysyessä he viisaasti sanoivat, että laita sitä mikä siellä luontaisesti kasvaa. Jos olisi hetkeksi kesken vauhdin pysähtynyt ajattelemaan, olisi tämän ymmärtänyt itsekin. 2,5 hehtaarin metsä koostuu pääosin männystä, haavasta, rauduskoivusta, pihlajista ja katajista. Vuorimäntyä on laitettu talon taakse isoon rinteeseen. Laakakatajaa on pienien rinteiden kivetyksen lomassa. Minun lempiyksityiskohtana olohuoneen ikkunan edessä on kaksi isoa kiveä, joiden juurella kasvaa riippapihlaja, keväisiä tulppaaneja ja kesäisiä liljoja. Luonto kuitenkin jaksaa aina yllättää. Kun kuvittelin ymmärtäväni mikä meillä kasvaa, huomaan kymmeniä pieniä pajun vesoja pitkin tonttia?! Ehkä puuvalikoima voisi sittenkin olla laajempi ja istuttamillani omenapuilla on vielä toivoa.

Pääsee Pienen pienellä farmilla luonnon kasvuakin ihmettelemään. Isäntä jaksaa polleana esitellä, miten taimikko kasvaa ympärillämme hurjaa vauhtia ja totta se on. Blogia kirjoittaessani olen katsellut parin vuoden takaisia valokuvia ja kasvun kohinan voi melkein kuulla. Raivaussahalle olisi käyttöä, kunhan Isäntä saa kätensä kuntoon. Meillä on hiukan erimielisyyttä siitä mitä sieltä raivataan. Minulla välkkyy vieläkin keijumetsä silmissä ja Isäntä puolestaan ajattelee talousmetsää ja tukkimäntyjä. Haluaisin säästää kaikki arvottomat roskapuut: koivut, haavat, pihlajat ja katajat. Niiden ympäriltä tulevat mäntytukit voisi kaataa polttopuuksi. Tonttimme rajoittuu takaanta suojeltuun isoon kuusikkoon. Olisi mielenkiintoista jatkaa samassa hengessä ja katsoa millaiseksi 2,5 hehtaarin metsä muodostuisi luonnontilaisena. Lapsesta asti talousmetsää arvostamaan opetettu Isäntä ei tätä ymmärrä alkuunkaan.

Toinen onnistunut kasvukohde on ironisesti takapihan palaneen nurmikon vieressä oleva jyrkkä hiekkarinne. Se on hienoa hiesua. Kesällä rutikuiva ja ravinteeton on keväällä säären puoleen väliin asti upottava juoksuhietikko.Tehdessämme nurmikkoa siihen viereen heittelin rinteeseen sinne tänne lapiolla hiukan multaa. Isäntä osti jonkun niittykukkasiemen seoksen ja kylvi sen rinteeseen juuri kun lumet olivat sulaneet keväällä. Kuinka ollakaan näinkin surkeasti perustettu kukkaniitty on nyt valkoisenaan päivänkakkaraa ja seassa on vaaleanpunaista neilikkaa. Huvittavaa on, että neilikka on siemenseoksesta lähtöisin, mutta minusta siinä ei ollut päivänkakkaraa. Sitä voi itse yrittää ja erehtyä, mutta lopulta luonto itse korjaa itsensä. Lopputulos on kaunis kuin keijuniitty.

Ihaninta 2,5 hehtaarin metsässä on perhoset. Meillä on niitä enemmän kuin olen nähnyt missään muualla. Olen huono niitä tunnistamaan, mutta sinisiipiä, neito-, nokkos- ja haapaperhosia näkee jatkuvasti. Isoja ritariperhosia lentelee pihalla säännöllisesti. Kunnon perhospäivä pitää olla melko tyyni. Tuuleton päivä on meillä harvinaista herkkua ja kun semmoinen sattuu kohdalle, on kaikkein innokkain perhosbongari vanhin tyttömme.

Olen yrittänyt työstää ajatusta, että kenties keijuniittyhaave onkin silmieni edessä. Jospa luonto itse tietää paremmin millainen tanssiniitty 2,5 hehtaarin metsän keijuilla kuuluu olla. Pitääkö sitä aina asettaa omille haaveille niin tarkat vaatimukset ja rajat? Ehkä pitäisi keskittyä google kädessä bongamaan tyttäreni kanssa perhosia ja yrittää hakea niille lajinimiä. Vielä kun tästä hieman henkisesti kasvan, heitän googlenkin pois ja keskityn vain ihailemaan perhosten lentoa. Olen alkanut ymmärtää, että onni koostuu pienistä hetkistä, jolloin osaa hyväksyä asiat sellaisinaan.

Seuraavassa blogipostauksessa tarkistellaan hyötypuutarhan kuulumisia. Kesän ensimmäinen hunajan linkous alkaa myös olla käsillä, joten mehiläisasiaa on luvassa myös.