Kalkkunoiden lahtaussunnuntai

Mietin koko viime viikon, voinko laittaa blogiin tekstiä kalkkunoiden teurastuksesta ja ruhon käsittelystä. Osa ihmisistä on oikeasti aika herkkiä tämmöiselle enkä tahtoisi aiheuttaa mielipahaa kenellekään. Toisaalta se on meille melko arkinen asia ja myös aihe, jota mietimme itse ensimmäisenä vuonna paljon, sillä tietoa siintä kuinka tämä välttämätön vaihe olisi parhain hoitaa kotioloissa ja itse tehden, on aika vähän saatavilla. Siispä rakas lukijani jos olet ajatuksiltasi herkkä ja haavoittuvainen koskien eläimen teurastamisesta ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE! Tämän postauksen sisältö saattaa järkyttää.

Kalkkuna
Pihan koristeet hommissaan. Kanalan lähettyvillä on saanut varoa, ettei tallaa miinaan.

Kuten koko kalkkunoiden pidossa yritämme tehdä ruuaksi päätyvien eläimien elämän ja kuoleman mahdollisimman hyväksi. Jos nyt on semmoista käsitettä kuin hyvä kuolema. Evira säätelee Suomessa ruuaksi päätyvien eläinten teurastamista ja kalkkunastakin on omat ohjeensa tilalla suoritettavaan teurastukseen. Oleellisinta on tietää mitä tekee ja tehdä se nopeasti ja tehokkaasti. Ja näin sivusta tätä asiaa seuranneena laittaisin hommaan mieluiten halkoja ikänsä hakanneen 100 kg miehen kuin sukkapuikkoja pääasiallisesti käyttävän 50 kg neiti-ihmisen.

Meillä on aina ollut Pienen pienellä Farmilla isompi porukka hoitamassa kalkkunoiden teurastuksen. Useimmiten osallistujat ovat niitä, jotka saavat kalkkunan paistin joululahjaksi. Me ikäänkuin lahjotetaan ne elävinä ja lahjan saaja tulee itse hoitelemaan loput. Meistä tämä on toimiva ratkaisu monellakin tapaa. Me arvostamme sitä, että eläimet kasvatetaan, hoidetaan, teurastetaan ja valmistetaan ruuaksi itse. Niimpä lahjoitamme kalkkunalahjat niille, joiden tiedämme arvostavan samoja asioita. Todella nämä arvot allekirjoittavat pystyvät teurastamaan oman paistinsa. Toisekseen näissä ystävissämme on vanhempia, jotka haluavat lastensakin ymmärtävän mistä liha tulee. Niimpä meidän teurastuspäivän porukassa on melkein puolet lapsia. Emännät on mukana myös, vaikkei tähän asti ainakaan itse työssä. Kun kukaan ei suhtaudu asiaan sen kummosemmin, ei lapsetkaan ymmärrä kauhistella. Osalla lapsista on suorastaan ihanan fiksuja ajatuksia kalkkunoiden hemmottelusta ennen teurastamista. He syöttävät linnuille herkkuja ja kohtelevat niitä erityisen hyvin. Paikallaolijoista kukaan ei ole vielä toistaiseksi järkyttynyt teurastuksesta. Ei edes esikoisen uusi eskarista löytynyt poikaystävä, jonka tyttö yllättäen kutsui meille ensi kertaa kylään katsomaan kalkkunan teurastamista. Minä kyselin pojan äidiltä varovasti, että kai he tiesivät mihin ovat tulleet ja ennen kaikkea mitä katsomaan.

Meillä toimitaan seuraavasti: Isäntä nappaa kalkkunan kiinni tarhasta ja tuo sen pölkylle, jonka vieressä on iso saavi. Kirveen käyttäjä katkaisee kalkkunan kaulan kerta laakilla. Tässä kohtaa kalkkunan refleksit saavat vallan, vaikkei aivot ole enää yhteydessä loppu ruumiiseen. Kalkkuna yrittää lähteä lentoon ilman päätä. Se hakkaa siivillä lujaa aiheuttaen mustelmia sekä pitelijälleen että itselleen, mikä vaikuttaa negatiivisesti lihan laatuun. Tämä vuoksi meillä päätön kalkkuna tiputetaan pölkyn vieressä olevaan saaviin. Siellä se ei mahdu räpiköimään niin paljoa. Tämä on kunnon äijähommaa. Teurastuksen hoitavien on oltava tarpeeksi vahvoja pitelemään kalkkunaa, ettei se satuta itseään ja ennen kaikkea, että kirveen heiluttajalla on parhaat mahdolliset olosuhteet osua suoraan ja tarpeeksi kovaa. Kuka ikinä sitä kirvestä käyttää on oltava sekä vahva että tarkka. Kaulaa saa iskeä kovaa, että se menee poikki, eikä sitä mennä yrittämään puoli terävällä kirveellä vaan kunnon fiskarssit kehiin. Kuoleman on oltava ehdottomasti välitön!

Ruhon putsaaminen
Ruhon käsittely vielä vaiheessa. Suurin osa sulista on jo poissa ja loput jäävätkin melkein kokonaan poistettaviin ruumin osiin. Me teurastamme ulkona, joten maatilavanerista kasattu väliaikaispöytä palvelee hyvin tarkoitustaan.

Päätön kalkkunan ruho saa hetken olla, että veret valuvat ulos. Sitten sitä uitetaan pari minuuttia noin 70 asteisessa vedessä. Meillä on tätä varten iso rauta pata tulilla. Kylvyn ideana on helpottaa höyhenten poistamista. Kylvyn jälkeen se useimmiten irtoavat ihan vain silittämällä. Ei tarvitse nyppiä. Sisälmykset poistetaan, jalat ja siivet katkaistaan toisesta nivelestä ja koska meillä menee kalkkunat savustukseen nahkaa ei nyljetä vaan se jätetään paikalleen. Muuten liha kuivuu helpommin savustuksen aikana. Viimeiseksi ruho pestään ja laitetaan saaviin odottamaan suolausta.

Ruhon voi suolata joko ruiskuttamalla neulalla siihen suolaliuosta tai uittamalla sitä suolaliemessä usemman päivän. Meillä kalkkuna oli suolakylvyssä neljä päivää ja se oli tämän kokoiselle linnulle oikein sopiva. Suolaliuos on 10 %. Savustukseen meni 12 tuntia meitä osaavamman savustajan toimesta ja lopputulos oli todella herkullinen.

Kalkkunan paisti
Eräs lahjakalkkunan saaja ei ollut astiaa valitessaan ottanut huomioon paistin kokoa. Emännän iso taikinakuppi oli huvittava pikkuinen kalkkunan kotiin kuljetukseen.

Lahtaussunnuntai lopetaan kahvipöytään. Kaikki paikalla olijat kestitetään, mutta teurastusporukka saa ennen sisään pääsemistä vaihtaa vaatteet ja pestä jäljet sekä pihalta että itsestään. Tunnelma on iloinen ja kaikilla on kalkkuna kotiin viemisinä. Seuraava sosiaalinen tapahtuma on kun kalkkunat tulevat savustuksesta. Jokainen on itse suolannut lintunsa ja tuo sen meille savustusta edellisenä päivänä. Isäntä hoitaa linnut savustajalle ja pois sieltä, jolloin pihalla ( ja kahvipöydässä) käy taas autoralli, kun kalkkunat haetaan kotiin. Ihanaa on, että on myös joukko ihmisiä jotka eivät kokonaista kalkkunaa saa, mutta tulevat meille maistelemaan meidän savupaistia, kun se on vielä lämmin. Meistä erittäin suuri osa tätä koko kalkkunarallia on jakaa se meidän ystävien kanssa. Sillä paras ruoka on se jonka voi läheistensä kanssa jakaa <3.

 

Seikkailu omenoiden maailmaan

Aiemmassa talossamme oli vanhan ajan puutarha, jossa oli tietenkin paljon omenapuita. Talon alkuperäiset asukkaat olivat tehneet syksyisin hyvän tilin myymällä toreilla oman pihan omenoita ja luultavasti siksi puita oli alunperin melkein 20. Onneksi tontti oli jossain kohtaa 70-luvulla jaettu kahtia ja osa omenapuista oli päätynyt näin naapurin pihalle. Meidän aikaamme puita ole enää yhdeksän. Hyvänä omenavuonna olimme hukkua omenoihin ja huononakin saimme kyllä syömäomenat kotipihasta. Vanhojen puiden lajikkeet olivat useimmat unohtuneet historian hämäriin, mutta muutama oli tunnistettavissa. Åkero on hyvin omaleimaisen näköinen sekä makuinen. Punakanelin tunnistaa jokainen. Lopuista saimme vain valaistuneita arvauksia. Joka tapauksessa oli kesä-, syys- sekä talviomeniakin reilusti yli oman tarpeen.

Tänä syksynä oli jälleen oikein kunnon omenavuosi. Meillä on Pienen pienellä Farmilla kyllä omenapuita. Ne vain ovat vasta toissavuonna istutettuja pikkutaimia. Saimme siis yhdestä puusta yhteensä noin kuusi omenaa, jotka nekin junnu pisteli poskeensa omatoimisesti ja hiukan raakana. Siinä  aikani asiaa huokailtuani otin yhteyttä vanhan talomme uusiin omistajiin ja kuinka ollakaan hekin olivat hukkumaisillaan omeniin. Saimme luvalla käydä omenavarkaissa niin paljon kuin vain jaksoimme kotiin kantaa.

Tästä se ajatus sitten lähti ja varasin ajan mehuasemalle omenoineni. 55 kg omenoita muuttui sopivasti 30 litraksi ihanaa tuorepuristettua omenamehua erään lauantaisen perheseikkailun aikana. Eikä mehuaseman taksakaan ollut päätä huimaava. Asemalla puristettu mehu voidaan joko pastöroida, jolloin omenoiden mikrobitoiminta lakkaa eikä mehu pilaannu niin helposti tai vain puristaa mehuksi ilman tätä kuumennusta. Meillä mehu meni säilytykseen pakasteeseen, jolloin mikrobit saivat jäädä mehuun ihan semmoisenaan. Pastöroitu mehu olisi säilynyt ihan kellarissakin.

Mehuasemalla
Sinne ne menee vaivalla kerätyt omenat murskattaviksi ja sitten puristettaviksi. Mehua tehdessä ei onneksi omenan pintavioilla ole merkitystä, sillä tänä vuonna lähes kaikki omenat olivat pintaviallisia.

Jo alunperin ajatuksena oli kokeilla osasta mehua siiderin tekoa. Niimpä haimme Prismasta käymisastian, viinihiivaa ja netistä etsimme ohjeita käymisprosessiin. Jännittävää nähdä mitä siintä tulee. Nyt omenamehu on ollut tekeytymässä jo muutaman viikon ja astian pulputtaminen on hiljennyt selvästi. Saamiemme ohjeiden mukaisesti annamme juoman vielä joitakin viikkoja olla ja sitten pullotamme siiderimme. Naapurin positiivisen näkemyksen mukaan: Jos ei vielä ollut maha sekaisin, niin kohta on taatusti.

Omenat puntarilla
Meidän jälkeen tulleen asiakkaan omenat puntarilla. Mehuasemalla oli kiirettä ja asiakkaita oli jonoksi asti, vaikka ajat varataan etukäteen.

Tästä omenaseikkailusta innoittuneena Isäntä soitti minulle eräänä päivänä töistä: ”Hei! Ostin juuri 20 omenapuuta ja 7 päärynäpuuta.” Innoissaan ei ollut edes tarkistanut lajikkeita. Osti vain Hankkijan taimitarhan tyhjäksi omenapuista. Meille ne eivät mahdu eikä maaperäkään ole oikein otollinen, mutta anopilla on joutopellon pätkä. Sinne siis tulee Pienen pienen Farmin uusin laajennus eli Hedelmätarha! Ainoa mutta asiassa on Isännän edelleen toimimaton oikea käsi. Siitä voi lyhyellä päättelyllä miettiä kuka kaivaa yksin lapioineen 27 hedelmäpuuta maahan? Ja sitten on vielä opeteltava niitä leikkaamaan. Oma Hedelmätarha ja sinne tietenkin myös mehiläisiä töihin ❤

Kesäkalkkunoista

Ennen vanhaan maalaistaloissa vietettiin syksyisin varsinaista runsauden juhlaa kun kasvukauden satoa kerättiin talvisäilöön. Etenkin eläinten määrää vähennettiin syksyisin, jotta ruokittavia suita olisi navetassa vähemmän ja kylläisiä ihmisiä tuvassa enemmän. Tuolloin omien eläinten kasvattaminen ruuaksi oli arkista, eikä kukaan sitä ihmetellyt. Myös suhde ruokaan oli suoraviivaisempi. Nykyisin on paljon ihmisiä, jotka sulkevat silmänsä siltä mistä se liha on sinne muovipakettiin tullut. Onneksi tietoisuus ruuasta, sen laadusta ja alkuperästä on nyt varsin nouseva trendi ja etenkin lihatuotannon käytännöt ovat joutunut julkiseen syyniin.

Kanat ja kalkut
Nyt syksymmällä, kun kasvimaata ei enää tarvitse suojella ahmateilta, on kanat sekä kalkkunat enemmän vapaana pitkin pihaa. Kanat vaeltelevat pihassa lähes päivittäin ja kalkkunat silloin tällöin. Kumpikaan parvi ei lähde pihasta mihinkään.

Me herätämme hiukan ihmetystä etenkin minun kavereiden parissa, koska syömme lemmikkikalkkunamme syksyn tullen. Myönnän, että kuulostaa noin äkkiseltään melko brutaalilta. Meille on varsin selvää mikä ero on hyötyeläimellä ja lemmikillä. Hyötyeläin hankitaan, koska siitä halutaan jotain. Kanat ovat meillä pihan koristamisen lisäksi munien vuoksi. Kun ne tulevat liian vanhoiksi munimaan, ne poistetaan parvesta, jotta tilalle mahtuu hyödyllisempi yksilö. Kalkkunat tulevat keväällä, jotta ne voidaan kasvattaa isoksi ja syödä syksyllä. Tämä ei kuitenkaan estä meitä kiintymästä myös hyötyeläimiin ja kohtelemasta niitä hiukan lemmikkimäisesti.

Jotta voimme sanoa syövämme mahdollisimman hyvin tuotettua lihaa, huolehdimme eläimistämme parhaamme mukaan. Ne saavat tarpeeksi hyvää ruokaa ja puhdasta vettä. Niillä on mahdollisimman kuivat ja hyvät oltavat sisällä ja ulkona. Niiden kanssa vietetään aikaa, niille höpistään, viedään herkkuja ja niitä esitellään Pienen pienellä Farmilla vierailijoille. Jokaista lintua kohdellaan eläessään hyvin ja kun lopun on vääjäämättä tultava, toteutetaan se kotona, ilman kuljetusta mihinkään ja mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Näin meillä ajatellaan lihan tuottamisen olevan mahdollisimman eettistä.

Pienen pienellä farmilla ei ole navettaa tai muuta isoa eläinsuojaa. Tämä rajoittaa melko paljon eläinten pitoa. Toisaalta se on hyväkin. Minä olisin hommannut meille jo hevosia, highland-nautoja, lampaita, sikoja ja vaikka mitä muuta jos tilaa ja laidunta olisi enemmän. Butt-kalkkunat ovat meille sopiva valinta. Ne ovat hankintahinnaltaan edullisia, kasvavat teuraspainoon kesän aikana, ovat lapsiystävällisiä luonteeltaan ja melko helppohoitoisia. Noin 20 kg kalkkuna on vielä käsiteltävissä teurastaessa ja ruhoa käsiteltäessä.

Butit ovat jalostettu rotu kuten kanoissa broilerit ja tarvitsevat kesälläkin sateen ja tuulen suojan. Meillä kalkkunat asuvat omalla puolellaan kanalaa. Kuivikkeena niillä on hamppua. Ruuaksi tarjoillaan vaihtelevasti kauraa, kanojen rehua, ruuan jämiä, rikkaruohoja ja paikallisen salaattia kasvattavan puutarhan perkuujätettä eli kakkosluokan salaattia.

Hoitotoimina tarvitaan jatkuvaa ruokkimista ja kakan siivoamista, sillä nopeasti kasvava kalkkuna tekee näitä kahta jatkuvasti. Vesiä saa kantaa myös paljon, sillä me emme ainakaan ole vielä keksineet juottosysteemiä, mitä nämä eivät kaada tai sotke. Tarhaa saa myös olla siivoamassa, sillä syksyn sateet, kuivike ja kakka tekevät tarhasta nopeasti liejua. Tänä vuonna sain tarpeekseni tarhansiivouksesta ja vaihdoin kokonaan sekä kalkkunoiden että kanojen tarhan pohjat. Ensin kaivoin viitisen senttiä pintaa sontineen pois ja sitten kärräsin uudet pinnat tilalle. Kyllä taas kunto, känsät ja kokemus kasvoi yhden naisen maansiirtoyrityksessä.

Kalkkunoiden pohjia
Naapuri hiekkakuopan ystävällinen setä toimitti meille pyörökuormaajan kauhalla muutaman kuution seulottua hiekkaa tarhojen pohjaksi. Minun työvälineet ovat hiukan ympäristöystävällisemmät: kottikärryt ja tolppaan nojaava lapio. Kasan päällä oleva avustaja oli kuvan ottohetkellä lakossa.

Syksyllä alkaa kalkkunoiden kokovertailu. Tänä vuonna ne näyttävät olevan kasvusta hiukan jäljessä. Luulen, että se johtuu kuumasta kesästä. Kasvun sijaan osa energiasta on kulunut viilentämiseen. Kyllä niistä silti ihan kunnon paistit tulee ja viikonloppuna ensimmäinen erä teurastetaankin. Aloitamme lauman harventamisen aina isoimmista uroksista, sillä niille kehittyy usein jalkavikoja ja muita terveysongelmia. Pienimmät akat saavat olla luultavasti marraskuun loppupuolelle asti. Niitä jaetaan sitten harvoille ja valituille joulukalkkunoiksi. Se tuoksu, mikä lähtee savustetusta ja vielä lämpöisestä kalkkunasta, on ihan mielettömän herkullinen. Niin isoa paistia ei kerralla pysty syömään, joten iso osa päätyy pakastimeen. Savustettu kalkkunan liha on todella maukas, helppo ja monikäyttöinen elintarvike. Onneksi kohta on taas se aika.

tyttö ja kana
Tyttö ja sen lemmikkikana Primadonna. Kukko on linssilude Mozart, joka löytyy aina sieltä missä tapahtuu. Kertaallen se käveli minua eteisessä vastaan.

Meillä mutkaton suhtautuminen lihan kasvattamiseen on välittynyt lapsillekin. Eläimestä pidetään huolta ja sitten se syödään. Silti siintä pitää välittää ja siihen saa myös omalla tavallaan kiintyä. Kalkkunoita haliva ja kanoja kanteleva esikoinen on siintä hyvä esimerkki.

Lähimetsä <3

Parasta Pienen pienellä Farmilla asumisessa on heti kotiovelta alkava luonto. Etenkin nyt marja- ja sienikauden huipentuessa hiljalleen finaaliinsa on mahtavaa kävellä omalta kotiovelta 50 m ja huomata olevansa ihan metsässä. Jaloissa mustikkavarvukkoa, pään päällä isoa  humisevaa metsää ja silmien edessä panoraamakuva meidän kodista. Liian monta vuotta piti kasvaa ennenkuin osasi arvostaa luonnon täydellistä rauhaa ja sen antamaa energiaa. Oikeastaan vasta kun koti on täyttynyt lapsiperheen jatkuvalla taustahälinällä on oppinut arvostamaan mölinän puutetta. Hassua on, että vaikka lapset ovat mukana metsässä, eivät he pilaa hiljaisuutta, vaikka kuinka paljon kiljuvat. Metsään mahtuu möykkää ja elämää, leikkiä ja riehumistakin.

Kiireisen arjen keskellä ei tarvitse varata koko päivää mustikoiden keruuta varten kun sitä voi tehdä pienissä aikataulun tyhjissä kohdissa tunnin siellä ja puoli tuntia täällä. Näin meillä on tänä syksynä yritetty mustikoita haalia pakkaseen. Tehotiimi äiti ja ipanat on ollut taas vauhdissa! Kengät jalkaan, ämpärit ja poimurit mukaan ja sitten mennään. Kaksi pienintä istuvat yleensä keskellä mättäitä ja syövät suoraan puskista. Riitaa syntyy lähinnä kun pitäisi arpoa vuoroja kannolta alas hyppäämiseen. Isoin ipana kerää ihan itse poimurilla marjoja omaan ämpäriinsä. Tyttöä on 6v ja kerää melkein samaan tahtiin kuin minä. Uskomaton tyyppi. Minä en sen ikäisenä ottanut edes ämpäriä mukaan kun metsässä syötiin jonkun tunnollisen ja ahkeran kerääjän ämpäristä.

Tontut mustikkapuskissa
Pieni hetki ikuistettua täydellisyyttä ❤

Sieniä meillä kerätään myös ahkerasti, mutta olemme valitettavan yksipuolisia tunnistamaan sieniä. Oikeataan olemme keränneet vain kantarelleja, mustatorvisieniä ja suppilovahveroita. Harmittaa ihan kävellä metsässä ja katsella kaikkia tunnistamatta jääneitä sieniä. Tämän syksyn missioni onkin oppia uusia ruokasieniä ja myös käyttää niitä. Olen turhankin arka kokeilemaan uusia. KVG ei aina toimi keskellä pusikkoa, joten mukana kulkee usein ihan oikea sienikirja. Taskukokoinen ja pehmeäkantinen ei juuri menoa hidasta, mutta helpottaa kummasti lajien tunnistamista. Tähän mennessä olen missiotani toteuttanut muutamalla herkkutatilla ja ensi metsäkierrokselta kerätään kelta- ja isohaperoita, sillä niitä on joka puolella valtavasti.

Kantsuja
Syksyn ensimmäinen sato oli yllättävän hyvä. Muut sienestäjät eivät varmaankaan olleet vielä havahtuneet.

Aiempina syksyinä meillä sienestäminen on ollut aikuisten omaa aikaa. Minun asteikossani ihan oikeat treffit. Vain minä ja Isäntä kerrankin rauhassa ilman lapsia. Tänä syksynä Isännästä ei ole sienestämään. Rikkinaisen käden lisäksi hän on sairastanut monta viikkoa keuhkokuumetta. Onneksi esikoinen on aina vapaaehtoinen puskassa möyrijä ja hän on todella tarkkasilmäinen sienibongari. Omien sanojensa mukaan hän rakastaa metsää. ❤

Metsässä samoilun jälkeen kiireesti kotiin ja sieniä putsaamaan. Parasta mitä uunissa voi paistaa on sieni-pekonipiirakka. Piirakasta ylijääneet sienet paistan ilman voita. Kun niistä on neste haihtunut, voi ne pakastaa. Talvella voi herkutella Hirvimurekkeella ja sienikastikkeella. Paljon parempaa kotiruokaa ei voi olla: Itse kerätty, metsästetty, säilötty, valmistettu ja SYÖTY!