Viimeiset viisi viikkoa olen lukenut pääsykokeisiin pää sauhuten, minimoinut muun elämän, nukkunut, liikkunut ja syönyt huonosti, ja ollut lähes tulkoon valmis epätoivoisiin tekoihin, joka kerta kun jokin tavallisen arjen pikku seikka on sotkenut lukutahtini. Nyt pääsykokeet on ohi ja jäljellä on enää usean viikon piiiiitkä kidutus, ennen kuin tulokset julkaistaan. Henkisesti huomaan olevani aivan loppu ja jotenkin suunnaton. Monta viikkoa elämäni on omassa päässäni päättynyt pääsykoepäivään, en ole osannut edes kuvitella mitään sen pidemmälle. Niin iso ja merkittävä on ollut ajatus opiskelemaan pääsystä. Nyt tämän jakson loputtua en oikein löydä enää itseäni oman pääni sisältä, en osaa maadoittua.

Minulle maadoittuminen on pienten arkisten asioiden kanssa puuhamista, semmoista mikä tulee jostain syvältä aivojen perukoilta ilman että sitä tarvitsee edes miettiä. Kitkeminen, haravoiminen, neulominen tai koiran kanssa lenkkeily ovat täydellisiä esimerkkejä asioista, joita ruumis tekee samalla kun mieli vaeltaa vapaana. Nyt huomaan, etten osaa rauhoittua minkään tekemiseen, vaihdan työtä kymmenen minuutin välein, enkä oikein saa mitään aikaiseksi. Keskittymiskyvyn lisäksi muisti tuntuu olevan aivan ylikuormitettu. Ellei Isäntä muistuttaisi en muistaisi hakea edes lapsia hoidosta. Vanha kunnon suorittaja Susa on tainnut suorittaa itsensä ylikuntoon jälleen. Loppuun palamisesta tuskin voi vielä puhua, mutta tauon paikka olisi varmasti.

Viime kuukausi on ollut rankka koko perheelle. Kyllä sen huomaa, että koko ajan ollaan menty vajaalla miehityksellä. Lapset ovat kurittomia, kiukkuisia ja tekevät töllön töitä lopulta ihan vain huomiota saadakseen, Hani syö vaivalla kasvattamiani taimia tylsyyden vuoksi ja Isäntä on varsinainen päivänsäde jouduttuaan handlaaman tämän sirkuksen. Joku äitiä muistuttava hahmo ilmestyy iltapäivällä esiin tekemään ruuan ja muuten istuu omassa huoneessa tulpat korvissa lukkojen takana lukemassa. Lopulta tämä päättyy niin, että kellään ei ole yhtään kaunista ajatusta muista perheen jäsenistä.

Seuraavat viikot aionkin ottaa rauhallisemmin, tehdä rästissä olleita pihahommia, saada kevään ekan rakennusprojektin maaliin, olla joskus lasten kanssa ihan läsnäkin, hoitaa mehiläiset, istuttaa perunat ja hoitaa kasvimaan kylvökuntoon. Ja kyllä kuulostaa minusta ihan lomalta, pitkä lista hommia, joita voi tehdä aivot narikassa ja omaan tahtiin puuhaten, ei aikatauluja tai muille ihmisille tilivelvoitteita. Jottei ihan todellisuus pääse unohtumaan, niin näyttää palkkatöitäkin olevan luvassa normaaliin tapaan.

Lohduttava ajatus, että kohta osaa taas vetää henkeä ja antaa pulssin rauhoittua. Työntää kädet multaan, pysähtyä ja keskittyä laskemaan montako kertaa käki kukkuu sekä kuskata kottikärryillä miljoona kuormaa sinne tänne ja tuonne. Voi taas olla lapsille äiti ja Isännälle vaimo ilman lyhytpinnaista tiuskimista ja jatkuvaa aikataulupaniikkia. Tein itselleni pyhän lupauksen, että aion jopa pestä ja kammata koiran. Sitä on Pienen pieni Farmi minulle, loputon lista pientä puuhaa, jonka tekemisestä tulee niin hyvä fiilis.

PS: Laitan tämän tekstin kuvitukseksi näkymiä meidän pihalta. Aloitin maadottumisen kiertelemällä kameran kanssa ja ihmettelemällä mitä alkava kesä on tuonut esille. Löysin ihanuuksia, uutuuksia ja paljon vanhoja tuttuja, jotka olin unohtanut.