Miten tässä taas kävi näin?

Sama juttu joka ikinen vuosi. Kesä on jo täällä, vaikka farmin kevättäkään ei ole vielä saatu pakettiin. Sohvaa ei ole juurikaan ehtinyt kuluttaa ja silti tuntuu, että surullisen kuuluisia työlista sen kun pitenee vaan. Meillä on tänä keväänä valettu, muurattu, kasattu, korjattu ja kaivinkoneella myllätty. Täryjyrä ja kuorma-auto ovat pyörineet tontilla, lapiosta ja kottikärryistä puhumattakaan ja silti minusta tuntuu, siltä että mikään ei etene.

Jospa se etenemisen hitauden syy ei olekaan tekemisessä vaan tekijän korvien välissä. Miten sitä aina silmä hakeutuu niihin tekemättömiin töihin jo saavutettujen etappien sijaan? Kevätpuuhat aloitettiin vasta huhtikuun puolen välin paikkeilla pääsykoerumba vuoksi, ja ihan järjellä arvioiden on saavutettu paljon.

Isäntä on ollut tehokas ja saanut kanatarhan korjattua. Lapset olivat availleet kalkkunoiden puolen ovea kanaverkosta kiinni pitäen ja totta kai se oli sitten lähtenyt irti. Sisällä tarhassa linnut olivat kuopsuttaneet rakennuksen helmoista verkot maasta irti ja tuppasivat pakenemaan sitä kautta pihalle seikkailemaan.

Erityisesti kasvimaa, perunapenkit ja marjapuskien juurelle kärrätyt kuorikkeet houkuttelevat kanoja luokseen magneetin lailla. Näin perinteinen kesäsprinttiharjoittelukausikin oli avattu. Siinä saa jäädä soppa pöydälle odottelemaan kun syöksyy sisältä pikavauhdilla perunamaalle kanoja hätyyttelemään. Ehkä jonakin vuonna saan viljelysalueet aidattua, mutta nyt toistaiseksi harjoittelemme juoksua.

Tämän kevään tipuista suurin osa on jo löytänyt uuden kodin. Itsellemme näyttäisi jäävän viisi nuorikkoa kun uusiin koteihin on poistunut jo reilu 20 ja muutama kukko. Ylimääräiset kukot on Isäntä ottanut hengiltä ja ne ovat päätyneet paikallisten metsämiesten haaskoille. Jälleen tänäkin vuonna kanojen kyselijöitä on ollut enemmän kuin kotia vailla olevia kanoja, ja kyllä olen taas myynyt enemmän kanoja kuin oli aikomus. Parvi ei kasva tänäkään vuonna.

Haaskoille on mennyt myös iso kasa roskakalaa. Olemme olleet tänäkin keväänä mukana lähijärvemme hoito-operaatiossa. Järvessä pidettiin rysää noin kuukauden päivät. Tarkoituksena oli pyytää mahdollisimman paljon roskakalaa pois järvestä, jotta rehevöitymistä ja kalojen kääpiöitymistä saataisiin hallintaan. Pientä särkikalaa, isompia lahnoja ja ruutanoita sekä pikkuahvenia ja kiiskiä pyydettiin järvestä noin 1200 kiloa. Isommat arvokalat viskattiin takaisin järveen kasvamaan. Siinä sitä kylähenkeä tarvittiin kun joka toinen päivä vähintään neljä henkeä oli tyhjentämässä rysää. Isäntä edusti meidän taloutta tässä lajissa, sillä minä pelkään kaloja.

Kasvimaan katteet on tälle vuodelle ja luultavasti ensi vuodellekin jo hoidossa. Ostin paikalliselta hevostalliyrittäjältä kympillä pyöröpaalin luomuolkea. Sen luulisi riittävän ainakin tämän kasvukauden. Viime syksynä maihin laitettu talvivalkosipuli kasvaa hienosti kalkkunankakan ja olkipeitteen alla. Vain leskenlehti jaksaa puskea paksusta olkikatteeesta läpi. Kitkeminen on ollut siis superhelppoa ja nopeaa.

Näin se vain on, että kun hetkeksi pysähtyy miettimään, huomaa yhtä sun toista tapahtuneen. Pitää vain osata olla itselleen armollinen ja muistaa, että vaikka jokin on edelleen kesken voi etenemisenkin laskea saavutukseksi. Loppujen lopuksi minusta tuntuu, ettei mikään ole Pienen pienellä Farmilla koskaan lopullisesti valmista, aina on varaa parantaa.