Meidän perheessä koitti viimein se aika kun koulujen lomat määrittävät koko perheen vuoden kiertoa. Esikoinen aloitti (toivottavasti) pitkän koulu-uransa, ja kaikkien muiden muutoksien lisäksi olemme nyt astuneet elämään, jossa koko arki järkkyy kolmesti vuodessa: koulujen syys- ja hiihtolomilla sekä kouluvuoden päättyessä keväällä.

Isäntä ei ollut huomioinut lomaa työssään millään lailla, ja onhan yrittäjän hiukan erilaista järjestää itselleen vapaata, etenkin yhden miehen firmassa. Minä olin jättänyt itselleni koko viikon vapaaksi, ja jätin myös junnut kotiin koko viikoksi.

Maanantaina iski paniikki. Pääsääntöisesti on tavoiteltavaa, että jälkikasvut ovat rohkeita, energisiä, oma-aloitteisia ja luovia, mutta kotona ilman jatkuvaa tekemistä he muistuttavat lähinnä sairaslomalle pakotettua metsästysterrieriä. Viikko sitä sirkusta tekee kenet vain hulluksi. Puoleen päivään mennessä lapset hyppivät seinille, riitelivät ja muksivat toisiaan, Hani juoksi seassa luullen koko juttua leikiksi, jossa oli sallittua heittäytyä raisuksi ihan mitä vain kohtaan, ja minä vakavissani harkitsin piiloutuvani koko päiväksi vaatehuoneeseen kuulokkeet korvissani.

Tiistaina muistin taas olla valtavan onnellinen ystävistäni ympärilläni. Ystäväperhe lapsineen kutsuivat meidät sekä muutaman muun lapsiperheen kanssaan kodalle paistamaan makkaraa, lettuja sekä vaahtokarkkeja. ❤ Lapsia oli seitsemän ja esikoistamme lukuunottamatta kaikki olivat alle kouluikäisiä. Metsässä sai riehua ja huutaa, se houkutteli lapsikatraan keksimään mielikuvitusleikkejä ja aikuiset saivat kohtuu rauhassa juoda termoskahvi ja herkutella. Ihanaa ❤ !!! Tiistai oli toivoa täynnä.

Keskiviikkona vaihdettiin Isännän työpaikalla talvirenkaita,käytiin kaupungilla syömässä ja iltapäivällä teimme kotona pihahommia. Lapset kiristettiin siivoamaan lelunsa pihalta yhteen kasaan ja laittamaan rikkinäiset roskakasaan. Palkkiona oli torstaina tehtävä retki Leos leikkimaahan Lahteen. Minä sain kasvihuoneet viimein talviteloille ja Isäntä teki ulkovuoren kanalan päätyseinälle (työ, joka oli odottanut vasta reilun vuoden). Keskiviikkokin oli lopulta ihan ok päivä.

Torstaina me ja ystäväni lapset treffattiin Leos leikkimaassa, jossa ilokseni huomasin, että kaikki junnut ovat jo sen ikäisiä, että pystyvät leikkimään tuommoisessa paikassa melko kevyellä valvonnalla. Enää ei äidin tarvinnut mönkiä kiipelytelineillä mukana, sen sijaan istuin mukavasti ystäväni kanssa kahvikupit kädessä ja kerroimme kuulumisia.

Tosin ketään ujostelemattomat lapseni aiheuttivat yleistä hilpeyttä kuuluttamalla itsensä kadoksissa olevaksi useampaan kertaan, vain koska katsoivat sen helpommaksi kuin äidin etsimisen, ja ei heillä ollut mitään hätää vaan liikaa mielikuvitusta ja rohkeutta. Kun viidettä kertaa kuulutettiin Saanan 4v odottavan äitiä, sain paljon hihittelyä muiden aikuisten katsoessa lapseni noutamista infosta. Vakavalla puhuttelulla loppui sekin tonttuilu.

Perjantaina meitä kohtasi suuri menetys. Esikoisen oma sylikana, ja meidän parven ainoa sylikana, Primadonna löytyi hengettömänä kanalan lattialta. Mitää syytä tai ulkoisia jälkiä ei löytynyt, vain retkottava kuollut kanatuinen, joka sylissään pieni omistajansa ilmaantui kanalasta itkien. Aamupäivä sujui hautajaisten merkeissä. Primadonna haudattiin hevoseni Pöljän kanssa samaan hautaan. Junnu sanoi heidän nukkuvan nyt kerrostalossa. Loppupäivää onneksi piristi mummille yökylään pääseminen.

Lauantaina oli äidin vapaapäivä iltapäivään asti, ja mitä tekee äiti vapaallaan? Jostain kumman syystä päädyn aina siivoamaan. Koiran kanssa metsäänkään ei voinut mennä, sillä Hanilla on juoksut. Hirvikoiralta saattaa mennä hommat sekaisin kun hirven jäljen sijaan löytyykin juoksuisen nartun haju. Illalla koko perhe piti elokuvailtaa, eli Isäntä ja lapset katsoivat lasten elokuvaa ja äiti teki kotihommia. Ainoana miinuksen oli huonosti sujunut metsästys: Isännän hirviseura ei ole saanut vielä yhtäkään hirveä.

Sunnuntai oli täydellinen päivä. Esikoinen meni oman metsästysseuransa hirvijahtiin, ja oli siellä koko päivän. Loppuperhe suuntasi Heinolaan. Nuorimmat lapset jäivät mummilaan ja aikuiset (ja Hani) saivat laatuaikaa jokavuotisen sieniretken merkeissä. Isännällä on metsäpalsta hiukan kauempana meiltä kotoa. Kerran vuoteen käymme siellä katsomassa miten puut kasvaa ja samalla keräämme suppiksia, joita kasvaa mattoina sammalpeitteen raoissa.

Molemmat saivat oman korinsa täyteen Isännän marinasta huolimatta. Ensin se kitisee sienien puutetta, ja loppua kohden se kiroilee aina nähdessään TAAS sieniä. Isännän kitinä kuuluu sieniretkeen kuin linnun laulu kesään. Eikä ainakaan jouduta yllättäen kasvokkain karhun kanssa, ellei se tietysti satu olemaan kuuro. Safety first!

Sunnuntaina maa peittyikin illasta valkoiseen peittoon ja äiti sai taas kasata hermojaan loman jäljiltä.