Isäntä luultavasti pitää minua vähintään psyykeltäni epävakaana. Itken vuorotellen maailman pahuutta, perheiden köyhyyttä ja nälänhätää, ja seuraavaksi jo liikutun lapsen päiväkodissä tehdystä askartelusta. Ikävämpänä puolena tunnustan olevani joulunatsi ( siskoni käyttämä nimitys minusta), joka valmistelee omasta mielestä täydellistä joulua apinan raivolla. Kiihdyn ja jumitun mielialojen välillä nopeammin kuin gepardi. Vähintäänkin voidaan todeta, että joulun odotus on rankkaa kanssani taivaltaville.

Joulun suorittamisesta voisin luopua jos osaisin, mutta en osaa päättää mistä perinteestä luopuisin, ne ovat kaikki tärkeitä. Viime vuosina voimistuneesta kyvystä tuntea syvää empatiaa maailmaa kohtaan, en luopuisi koskaan, se tuntuu olevan jonkin sortin orastavan viisauden alku.

Joka vuosi joulun tietämillä herään siihen miten onnellisessa asemassa minä olen, millaisen lottovoiton olen saanut syntyessäni ja miten menneet valintani ovat johdattaneet minut juuri tähän elämän tilanteeseen. Tästä onnellisuuden todellisesta ja syvästä ymmärtämisestä siirryn sujuvasti miettimään, miten kaikki kanssaihmiset eivät välttämättä ole yhtä helpon ja kivettömän polun kulkijoita.

Onneaan osaa arvostaa, jos on joskus kokenut myös kurjempaa elämää. Lapsuuteni ja nuoruuteni juhliin sekä arkeen liittyy ahdistaviakin muistoja, joita kunnioituksesta lapsuuden perhettäni kohtaan en tässä avaa sen enempää, mutta joka kerta kun telkkarissa näytetään pelkäävää ja ahdistunutta lasta samaistun siihen edelleen hyvin voimakkaasti. Etenkin suurien toiveiden ja odotuksen joulu on aina ollut haastava, sillä silloin on valmisteltu paljon täydellistä juhlaa, joka on usein päättynyt huonosti.

Ikuinen joulu

Sitä minä toivon itselleni: ikuista joulua, sitä syvää ymmärryksen tilaa, että minulla on asiat kunnossa, enkä todellisuudessa tarvitse lisää. Itseasiassa minulla on jopa muille jakaa, ja niin olen tehnytkin hyväntekeväisyyteen osallistumalla ja toivon muistavani tehdä myös joulun jo mentyä.

Lahjojen antaminen tuo minulle hyvää mieltä niiden saamista enemmän. Aion siis edelleen jakaa ystävilleni vähän sitä sun tätä: kananmunia, kasviksia, hunajaa, kynttilöitä ja joulukalkkunat. Eräs ystäväni jo kyseli, että onko hän huono ystävä kun meiltä aina poistutaan lahjat kainalossa, ja hän ei lahjoita mitään, ei edes vahdi meidän lapsia. Muistan hämmästyneeni asiaa, sillä en itse ollut edes ymmärtänyt, että asian voisi nähdä näin. Hän on paras ystäväni, ja sen suurempaa lahjaa hän ei voisi antaa. Minä jaan kokkailujani ja kikkailujani, koska saan siitä hyvän mielen itselleni. Oikeastaan se on itsekästä 🙂

Joulun alla nähdään läheisiä tavallista tiheämmin, mekin lupaamme tammikuusta alkaen tulla käymään ennen ensi joulua ja päädymme kyläilemään 22.12. Ikuinen joulumieli on myös läheistesi muistamista arjen kiireen keskellä. Minä olen ottanut tavakseni soittaa jollekin ystävälleni ajaessani pidempää matkaa autolla. Olen huomannut, että voin olla avuksi vain kysymällä: Mitä sinulle kuuluu?

Olen myös tänä vuonna hiljalleen aloittanut uuden tavan huomioida minulle tärkeitä ihmisiä. Yritän muistaa halata läheisiäni tavatessamme ja pois lähtiessäni. Minut tuntevat tietävät, että fyysinen läheisyys on minulle haastavaa, mutta olen miettinyt asian näin: jos minun ja läheiseni tiet eivät enää kohtaisikaan, harmittaisiko, etten halannut viimeksi nähdessämme? Halaaminenkin muuttuu joka kerta helpommaksi, etenkin kun ystäväni lakkaavat ihmettelemästä asiaa.

Jouluun on enää viikko aikaa, ja stressitasot nousee. Varasta siis hetki aikaa itsellesi, mene pois hälinästä ja pysähdy hetkeksi. Se tekee hyvää 🙂

Minäkin menin siitä missä aita on nurin ja käytin tässä postauksessa pixabayn kuvia. Toivottavasti pohdintani herätti sinussa ajatuksia kiitollisuudesta.

Rauhallista joulun aikaa!