Kotiarestissa

Perheen keskeinen läheisyys alkaa ajoittain tulla jo korvistakin ulos. Nopeimmin sen huomaan lasten jatkuvasta tappelemisesta. Siispä meilläkin on alettu etsimään vaihtoehtoisia viihdykkeitä. Kaiken sortin mediat vain villitsee, joten lapset on päädytty ulkoistamaan mahdollisimman usein.

He ovat rakentaneet majan tai kaksikin (en ole enää kärryillä), esikoinen on piirtänyt ja tehnyt legoista pienoismallin omasta talostaan pihassa, johon sisaruksilla ei ole asiaa, Trampoliini on kasattu pihalle, pyörät on etsitty varastoista ja kanoja hoidetaan erittäin aktiivisesti.

Iskä ja junnu ovat löytäneet yhteisen uuden harrastuksen. He ovat aloittaneet leipomaan ja grillaamaan. Äänimaailmasta ja ärräpäistä päätellen leipominen kolmevuotiaan kanssa ei ole Isännästä mitenkään maailman rentouttavin toimenpide, mutta ovat he saaneet herkkuja valmiiksi asti. Grillaaminen näyttää olevan sukupolvesta toiseen meillä testosteronin käryinen äijäpuuha, josta hameväen on parasta pysyä siellä salaatin pilkkomishommissa.

On sekä siunaus että kirous saada lapsia, joilla on oma-aloitteellisuutta, mielikuvitusta ja loputtomasti tarmoa. He viihdyttävät toisiaan melko hyvin, mutta ruumiinvammoja sekä omaisuusvahinkoja syntyy kyllä melkoisella tahdilla. Saas nähdä missä kunnossa ollaan kun kotiaresti aikanaan päättyy.

Omaa rauhaa

Minä kaipaan selvästi rauhaa ja hiljaisuutta. Koko päivä perheen kesken tuntuu aamulla suorastaan masentavalta. Iltapäivään mennessä päätä särkee ja korvissa helisee. Oma ajatus ei kulje enää ollenkaan ja iltaan mennessä ei enää edes muista viikonpäivää. Illalla lasten viimein käytyä nukkumaan tekee mieli murista Isännälle jos tuo uskaltaa tulla viittä metriä lähemmäs tai pyytää minua tekemään jotain.

Onneksi on mehiläiset, kanat, kanit, komposti sekä kaikki muut ”tylsät hommat”, joita kukaan muu ei enää tahdo tehdä. Siispä kun viimeinen ruuvi tuntuu kiertyvän irti, otan kompostikipon ja käyn tyhjentämässä sen. Sitten käyn kanalassa puhumassa kanoille, joiden älykkyysosamäärä tuntuu ajoittain omaani korkeammalta ja jos vielä ahdistaa menen kasvihuoneeseen piiloon. Istun istutusaltaan reunalla, tuijotan laseista pihalle ja olen ihan hiljaa. Hiljalleen hengitellen ajatukset tyhjenevät, pulssi rauhoittuu ja voi taas henkäistä syvään.

Pysähdys ajassa

Suomalaiseen kulttuuriin ei juuri muutenkaan kuulu liika läheisyys vieraisiin ihmisiin. Vain konserttien tapaiset tapahtumat ja ämpärijonot saavat meidät metriä lähemmäs toisiamme. Mediassa suositellaan nyt pysymään parin metrin päässä kanssaihmisistä ja se varmasti sujuu loistavasti koko kansakunnalta.

Muiden ihmisten välttäminen antaisi loistavan mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi oman elämänsä oravan pyörässä, ja miettiä mihin se pyörä oikein kulkee. Minusta tuntuu, että kotona koko jengin kanssa pyörä pyörii vain koko ajan kiihtyvällä tahdilla, eikä pysähdy edes heittämällä kapulaa rattaisiin, sillä niitä on pyörän välissä muutenkin koko ajan.

Instagram on pullollaan luonnon rauhaa ja henkistä seesteisyyttä hehkuvia kuvia, enkä voi olla ajattelematta, että kyllä niidenkin kuvien rajauksen ulkopuolella joku vetää toista tukasta, toinen pissaa pöksyyn ja kolmas on ollut hipi hiljaa, ettei kukaan ole huomannut hänen olleen salaa puhelimella jo neljättä tuntia.

Kyllä minäkin vielä saan hetkeni rauhaa, mutta toistaiseksi tämä liian läheisyyden sulattaminen ottaa vielä liian koville. Miten ennen vanhaan ennen päiväkotia on selvitty koko talon töistä ja lapsista?