Melkein viimeisen vuoden verran on blogissa ollut melko hiljaista. On tuntunut siltä, että ei ole mitään kirjoitettavaa tai oikeastaan on, mutta syntyvä teksti on ollut aivan väärän sävyinen. Alusta lähtien päätin, että tämä blogi on minun henkilökohtainen positiivisen ajattelun harjoitus. Tänne en marise ja vuodata milloin mitäkin kurjuutta vaan kaivan omista ajatuksista sen pilven hopeareunuksen ja valonsäteen. Kirjoitan kuten parhaimpina hetkinäni näen asiat.

Sitten se hopeareunus vain katosi.

Kaikki mitä yritin kirjoittaa kuulosti mahdottoman ironiselta ja pessimistiseltä. Kuin olisi katsonut oikein kuivalla huumorilla varustettua brittiläistä mustaa komediaa. Kehossani ja ajatuksissani se tuntui väsymykseltä, tylsistymiseltä ja luopumiselta monesta asiasta, jotka tuntuivat mahdottomilta saavuttaa. Mietin pitkään mistä se johtui, kunnes kalenteria taaksepäin selaamalla alkoivat henkilökohtaiset solmut löytyä.

Itseanalyysillä ei kuitenkaan tunnu löytyvän ratkaisua tähän loputtomaan kirjoitus blokkiin. Joten jos ei teksti suju, aloitan helpommin kertomalla kuulumisia kesältä ja syksyltä kuvien kautta.

Tässä siis kuvakuulumisia Pienenpieneltä Farmilta ❤

Nyt tätä kirjoittaessani on 20.10.2020 ja tähän saa hiljaisuus loppua. Ulkomaailmassa riittää negatiivia uutisia, tulevaisuudenpelkoa ja ahdistusta. Minä aioin sulkea itseni pieneen kuplaani meidän farmille ja antaa muulle maailmalle vain mahdollisimman vähän energiaani. Lopuksi vielä siltä varalta, että työnantajani lukee tätä myös, aion toki käydä päivätöissäkin.