Rakas Joulupukki <3

Tiedäthän, että olemme yrittäneet olla tänä vuonna kiltisti kuten aiempinakin vuosina. Joskus se onnistuu ja kodissamme vallitsee rauha ja ilo. Toisinaan ja varsin tiheään se taas ei onnistu. Tontut ovat varmaan kertoneet miltä silloin kodissamme kuulostaa. 

Tontut ovat varmaan myös kertoneet, että meillä menee materialistisessa mielessä varsin hyvin. Meillä paljon kaikkea mitä olemme matkan varrella sattuneet haluamaan. On laatikko kaupalla lasten leluja, piha puolillaan Isännän isompia leluja ja äidillä paljon astioista, jotka ovat liian kauniita käytettäväksi muutoin kuin ristiäisissä tai hautajaisissa. Olemme ostaneet kauniita kaappeja kauniille astioille ja lelulipastoja lasten leluille ja jos vielä nämä haluamisen kohteet lisääntyvät joudumme ostamaan lisää kaappeja jo ostamillemme ihanuuksille, jotka jäävät pölyyntymään uusiin kauniisiin kaappeihin ja värikkäisiin lasten säilytyskalusteisiin.

Kuva pixabaystä

Joskus aikuiset käyttäytyvä kuin lapset ja heittäytyvät haluamaan kaikkea, mitä emme oikeastaan tarvitse tai yön yli nukuttuamme edes halua. Mitä enemmän pysähdyn miettimään överijouluamme viime(kin) vuonna, sitä vähemmän haluan jatkaa sitä perinnettä. Niimpä rakas joulupukki tuo meille vain sen mitä tarvitsemme eikä sitä mitä me haluamme. Ajattelethan lahjapajallasi mahdollisimman eettisesti lahjoja valitessasi. Valitsethan aikaa ja muodin vaihtelua kestäviä, kotimaisia ja ekologisia lahjoja ja tuothan niitä vain hyvin kohtuullisesti. Meiltä ylijääneet lahjat voi viedä jollekin, joka tarvitsee niitä meitä enemmän, sillä me olemme onnekkaita, eikä meidän Joulusta jää mitään puuttumaan, vaikka lahjat tällä kertaa mahtuisivat yhteen juuttisäkkiin.

Kiitos ja nähdään 24. päivä joulukuuta!

Rakkain terveisin Susa

Seikkailu omenoiden maailmaan

Aiemmassa talossamme oli vanhan ajan puutarha, jossa oli tietenkin paljon omenapuita. Talon alkuperäiset asukkaat olivat tehneet syksyisin hyvän tilin myymällä toreilla oman pihan omenoita ja luultavasti siksi puita oli alunperin melkein 20. Onneksi tontti oli jossain kohtaa 70-luvulla jaettu kahtia ja osa omenapuista oli päätynyt näin naapurin pihalle. Meidän aikaamme puita ole enää yhdeksän. Hyvänä omenavuonna olimme hukkua omenoihin ja huononakin saimme kyllä syömäomenat kotipihasta. Vanhojen puiden lajikkeet olivat useimmat unohtuneet historian hämäriin, mutta muutama oli tunnistettavissa. Åkero on hyvin omaleimaisen näköinen sekä makuinen. Punakanelin tunnistaa jokainen. Lopuista saimme vain valaistuneita arvauksia. Joka tapauksessa oli kesä-, syys- sekä talviomeniakin reilusti yli oman tarpeen.

Tänä syksynä oli jälleen oikein kunnon omenavuosi. Meillä on Pienen pienellä Farmilla kyllä omenapuita. Ne vain ovat vasta toissavuonna istutettuja pikkutaimia. Saimme siis yhdestä puusta yhteensä noin kuusi omenaa, jotka nekin junnu pisteli poskeensa omatoimisesti ja hiukan raakana. Siinä  aikani asiaa huokailtuani otin yhteyttä vanhan talomme uusiin omistajiin ja kuinka ollakaan hekin olivat hukkumaisillaan omeniin. Saimme luvalla käydä omenavarkaissa niin paljon kuin vain jaksoimme kotiin kantaa.

Tästä se ajatus sitten lähti ja varasin ajan mehuasemalle omenoineni. 55 kg omenoita muuttui sopivasti 30 litraksi ihanaa tuorepuristettua omenamehua erään lauantaisen perheseikkailun aikana. Eikä mehuaseman taksakaan ollut päätä huimaava. Asemalla puristettu mehu voidaan joko pastöroida, jolloin omenoiden mikrobitoiminta lakkaa eikä mehu pilaannu niin helposti tai vain puristaa mehuksi ilman tätä kuumennusta. Meillä mehu meni säilytykseen pakasteeseen, jolloin mikrobit saivat jäädä mehuun ihan semmoisenaan. Pastöroitu mehu olisi säilynyt ihan kellarissakin.

Mehuasemalla
Sinne ne menee vaivalla kerätyt omenat murskattaviksi ja sitten puristettaviksi. Mehua tehdessä ei onneksi omenan pintavioilla ole merkitystä, sillä tänä vuonna lähes kaikki omenat olivat pintaviallisia.

Jo alunperin ajatuksena oli kokeilla osasta mehua siiderin tekoa. Niimpä haimme Prismasta käymisastian, viinihiivaa ja netistä etsimme ohjeita käymisprosessiin. Jännittävää nähdä mitä siintä tulee. Nyt omenamehu on ollut tekeytymässä jo muutaman viikon ja astian pulputtaminen on hiljennyt selvästi. Saamiemme ohjeiden mukaisesti annamme juoman vielä joitakin viikkoja olla ja sitten pullotamme siiderimme. Naapurin positiivisen näkemyksen mukaan: Jos ei vielä ollut maha sekaisin, niin kohta on taatusti.

Omenat puntarilla
Meidän jälkeen tulleen asiakkaan omenat puntarilla. Mehuasemalla oli kiirettä ja asiakkaita oli jonoksi asti, vaikka ajat varataan etukäteen.

Tästä omenaseikkailusta innoittuneena Isäntä soitti minulle eräänä päivänä töistä: ”Hei! Ostin juuri 20 omenapuuta ja 7 päärynäpuuta.” Innoissaan ei ollut edes tarkistanut lajikkeita. Osti vain Hankkijan taimitarhan tyhjäksi omenapuista. Meille ne eivät mahdu eikä maaperäkään ole oikein otollinen, mutta anopilla on joutopellon pätkä. Sinne siis tulee Pienen pienen Farmin uusin laajennus eli Hedelmätarha! Ainoa mutta asiassa on Isännän edelleen toimimaton oikea käsi. Siitä voi lyhyellä päättelyllä miettiä kuka kaivaa yksin lapioineen 27 hedelmäpuuta maahan? Ja sitten on vielä opeteltava niitä leikkaamaan. Oma Hedelmätarha ja sinne tietenkin myös mehiläisiä töihin ❤

Kesäkalkkunoista

Ennen vanhaan maalaistaloissa vietettiin syksyisin varsinaista runsauden juhlaa kun kasvukauden satoa kerättiin talvisäilöön. Etenkin eläinten määrää vähennettiin syksyisin, jotta ruokittavia suita olisi navetassa vähemmän ja kylläisiä ihmisiä tuvassa enemmän. Tuolloin omien eläinten kasvattaminen ruuaksi oli arkista, eikä kukaan sitä ihmetellyt. Myös suhde ruokaan oli suoraviivaisempi. Nykyisin on paljon ihmisiä, jotka sulkevat silmänsä siltä mistä se liha on sinne muovipakettiin tullut. Onneksi tietoisuus ruuasta, sen laadusta ja alkuperästä on nyt varsin nouseva trendi ja etenkin lihatuotannon käytännöt ovat joutunut julkiseen syyniin.

Kanat ja kalkut
Nyt syksymmällä, kun kasvimaata ei enää tarvitse suojella ahmateilta, on kanat sekä kalkkunat enemmän vapaana pitkin pihaa. Kanat vaeltelevat pihassa lähes päivittäin ja kalkkunat silloin tällöin. Kumpikaan parvi ei lähde pihasta mihinkään.

Me herätämme hiukan ihmetystä etenkin minun kavereiden parissa, koska syömme lemmikkikalkkunamme syksyn tullen. Myönnän, että kuulostaa noin äkkiseltään melko brutaalilta. Meille on varsin selvää mikä ero on hyötyeläimellä ja lemmikillä. Hyötyeläin hankitaan, koska siitä halutaan jotain. Kanat ovat meillä pihan koristamisen lisäksi munien vuoksi. Kun ne tulevat liian vanhoiksi munimaan, ne poistetaan parvesta, jotta tilalle mahtuu hyödyllisempi yksilö. Kalkkunat tulevat keväällä, jotta ne voidaan kasvattaa isoksi ja syödä syksyllä. Tämä ei kuitenkaan estä meitä kiintymästä myös hyötyeläimiin ja kohtelemasta niitä hiukan lemmikkimäisesti.

Jotta voimme sanoa syövämme mahdollisimman hyvin tuotettua lihaa, huolehdimme eläimistämme parhaamme mukaan. Ne saavat tarpeeksi hyvää ruokaa ja puhdasta vettä. Niillä on mahdollisimman kuivat ja hyvät oltavat sisällä ja ulkona. Niiden kanssa vietetään aikaa, niille höpistään, viedään herkkuja ja niitä esitellään Pienen pienellä Farmilla vierailijoille. Jokaista lintua kohdellaan eläessään hyvin ja kun lopun on vääjäämättä tultava, toteutetaan se kotona, ilman kuljetusta mihinkään ja mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Näin meillä ajatellaan lihan tuottamisen olevan mahdollisimman eettistä.

Pienen pienellä farmilla ei ole navettaa tai muuta isoa eläinsuojaa. Tämä rajoittaa melko paljon eläinten pitoa. Toisaalta se on hyväkin. Minä olisin hommannut meille jo hevosia, highland-nautoja, lampaita, sikoja ja vaikka mitä muuta jos tilaa ja laidunta olisi enemmän. Butt-kalkkunat ovat meille sopiva valinta. Ne ovat hankintahinnaltaan edullisia, kasvavat teuraspainoon kesän aikana, ovat lapsiystävällisiä luonteeltaan ja melko helppohoitoisia. Noin 20 kg kalkkuna on vielä käsiteltävissä teurastaessa ja ruhoa käsiteltäessä.

Butit ovat jalostettu rotu kuten kanoissa broilerit ja tarvitsevat kesälläkin sateen ja tuulen suojan. Meillä kalkkunat asuvat omalla puolellaan kanalaa. Kuivikkeena niillä on hamppua. Ruuaksi tarjoillaan vaihtelevasti kauraa, kanojen rehua, ruuan jämiä, rikkaruohoja ja paikallisen salaattia kasvattavan puutarhan perkuujätettä eli kakkosluokan salaattia.

Hoitotoimina tarvitaan jatkuvaa ruokkimista ja kakan siivoamista, sillä nopeasti kasvava kalkkuna tekee näitä kahta jatkuvasti. Vesiä saa kantaa myös paljon, sillä me emme ainakaan ole vielä keksineet juottosysteemiä, mitä nämä eivät kaada tai sotke. Tarhaa saa myös olla siivoamassa, sillä syksyn sateet, kuivike ja kakka tekevät tarhasta nopeasti liejua. Tänä vuonna sain tarpeekseni tarhansiivouksesta ja vaihdoin kokonaan sekä kalkkunoiden että kanojen tarhan pohjat. Ensin kaivoin viitisen senttiä pintaa sontineen pois ja sitten kärräsin uudet pinnat tilalle. Kyllä taas kunto, känsät ja kokemus kasvoi yhden naisen maansiirtoyrityksessä.

Kalkkunoiden pohjia
Naapuri hiekkakuopan ystävällinen setä toimitti meille pyörökuormaajan kauhalla muutaman kuution seulottua hiekkaa tarhojen pohjaksi. Minun työvälineet ovat hiukan ympäristöystävällisemmät: kottikärryt ja tolppaan nojaava lapio. Kasan päällä oleva avustaja oli kuvan ottohetkellä lakossa.

Syksyllä alkaa kalkkunoiden kokovertailu. Tänä vuonna ne näyttävät olevan kasvusta hiukan jäljessä. Luulen, että se johtuu kuumasta kesästä. Kasvun sijaan osa energiasta on kulunut viilentämiseen. Kyllä niistä silti ihan kunnon paistit tulee ja viikonloppuna ensimmäinen erä teurastetaankin. Aloitamme lauman harventamisen aina isoimmista uroksista, sillä niille kehittyy usein jalkavikoja ja muita terveysongelmia. Pienimmät akat saavat olla luultavasti marraskuun loppupuolelle asti. Niitä jaetaan sitten harvoille ja valituille joulukalkkunoiksi. Se tuoksu, mikä lähtee savustetusta ja vielä lämpöisestä kalkkunasta, on ihan mielettömän herkullinen. Niin isoa paistia ei kerralla pysty syömään, joten iso osa päätyy pakastimeen. Savustettu kalkkunan liha on todella maukas, helppo ja monikäyttöinen elintarvike. Onneksi kohta on taas se aika.

tyttö ja kana
Tyttö ja sen lemmikkikana Primadonna. Kukko on linssilude Mozart, joka löytyy aina sieltä missä tapahtuu. Kertaallen se käveli minua eteisessä vastaan.

Meillä mutkaton suhtautuminen lihan kasvattamiseen on välittynyt lapsillekin. Eläimestä pidetään huolta ja sitten se syödään. Silti siintä pitää välittää ja siihen saa myös omalla tavallaan kiintyä. Kalkkunoita haliva ja kanoja kanteleva esikoinen on siintä hyvä esimerkki.

Lähimetsä <3

Parasta Pienen pienellä Farmilla asumisessa on heti kotiovelta alkava luonto. Etenkin nyt marja- ja sienikauden huipentuessa hiljalleen finaaliinsa on mahtavaa kävellä omalta kotiovelta 50 m ja huomata olevansa ihan metsässä. Jaloissa mustikkavarvukkoa, pään päällä isoa  humisevaa metsää ja silmien edessä panoraamakuva meidän kodista. Liian monta vuotta piti kasvaa ennenkuin osasi arvostaa luonnon täydellistä rauhaa ja sen antamaa energiaa. Oikeastaan vasta kun koti on täyttynyt lapsiperheen jatkuvalla taustahälinällä on oppinut arvostamaan mölinän puutetta. Hassua on, että vaikka lapset ovat mukana metsässä, eivät he pilaa hiljaisuutta, vaikka kuinka paljon kiljuvat. Metsään mahtuu möykkää ja elämää, leikkiä ja riehumistakin.

Kiireisen arjen keskellä ei tarvitse varata koko päivää mustikoiden keruuta varten kun sitä voi tehdä pienissä aikataulun tyhjissä kohdissa tunnin siellä ja puoli tuntia täällä. Näin meillä on tänä syksynä yritetty mustikoita haalia pakkaseen. Tehotiimi äiti ja ipanat on ollut taas vauhdissa! Kengät jalkaan, ämpärit ja poimurit mukaan ja sitten mennään. Kaksi pienintä istuvat yleensä keskellä mättäitä ja syövät suoraan puskista. Riitaa syntyy lähinnä kun pitäisi arpoa vuoroja kannolta alas hyppäämiseen. Isoin ipana kerää ihan itse poimurilla marjoja omaan ämpäriinsä. Tyttöä on 6v ja kerää melkein samaan tahtiin kuin minä. Uskomaton tyyppi. Minä en sen ikäisenä ottanut edes ämpäriä mukaan kun metsässä syötiin jonkun tunnollisen ja ahkeran kerääjän ämpäristä.

Tontut mustikkapuskissa
Pieni hetki ikuistettua täydellisyyttä ❤

Sieniä meillä kerätään myös ahkerasti, mutta olemme valitettavan yksipuolisia tunnistamaan sieniä. Oikeataan olemme keränneet vain kantarelleja, mustatorvisieniä ja suppilovahveroita. Harmittaa ihan kävellä metsässä ja katsella kaikkia tunnistamatta jääneitä sieniä. Tämän syksyn missioni onkin oppia uusia ruokasieniä ja myös käyttää niitä. Olen turhankin arka kokeilemaan uusia. KVG ei aina toimi keskellä pusikkoa, joten mukana kulkee usein ihan oikea sienikirja. Taskukokoinen ja pehmeäkantinen ei juuri menoa hidasta, mutta helpottaa kummasti lajien tunnistamista. Tähän mennessä olen missiotani toteuttanut muutamalla herkkutatilla ja ensi metsäkierrokselta kerätään kelta- ja isohaperoita, sillä niitä on joka puolella valtavasti.

Kantsuja
Syksyn ensimmäinen sato oli yllättävän hyvä. Muut sienestäjät eivät varmaankaan olleet vielä havahtuneet.

Aiempina syksyinä meillä sienestäminen on ollut aikuisten omaa aikaa. Minun asteikossani ihan oikeat treffit. Vain minä ja Isäntä kerrankin rauhassa ilman lapsia. Tänä syksynä Isännästä ei ole sienestämään. Rikkinaisen käden lisäksi hän on sairastanut monta viikkoa keuhkokuumetta. Onneksi esikoinen on aina vapaaehtoinen puskassa möyrijä ja hän on todella tarkkasilmäinen sienibongari. Omien sanojensa mukaan hän rakastaa metsää. ❤

Metsässä samoilun jälkeen kiireesti kotiin ja sieniä putsaamaan. Parasta mitä uunissa voi paistaa on sieni-pekonipiirakka. Piirakasta ylijääneet sienet paistan ilman voita. Kun niistä on neste haihtunut, voi ne pakastaa. Talvella voi herkutella Hirvimurekkeella ja sienikastikkeella. Paljon parempaa kotiruokaa ei voi olla: Itse kerätty, metsästetty, säilötty, valmistettu ja SYÖTY!

Syksyn uusia tuulia ja paluu arkeen

Vuodenajoista ihanin on ehdottomasti syksy. Tänä vuonna se oikein korostuu paahteisen kesän jälkeen. Minulla on ystävinä niitä kesäihmisiä, jotka näyttävät saavan valtavasti energiaa auringon paisteesta. Mitä pahemmin se porottaa sitä enemmän nämä ihmiset suorastaan loistavat energiaa. Heillä on ollut suorastaan täydellinen kesä ja toivottavasti he ovat varastoineet aurinkovoimaa. Minä taas ennemminkin lakastun helteessä. Ei vain jaksa puuhata täysillä, jatkuvasti janottaa, hiki virtaa, iho palaa ja lopulta päätä särkee. Pahinta on kun ei koskaan tule pimeää. Miten sitä voi nukkua kunnolla kun aina on valoisaa?

Aarre sateenkaaren päässä
Meidän takametsikköön osuu sateenkaaren pää. Ihan oikeassa on vanha sanonta. Siellä se aarre on Pienen pieni Farmi ja sen asukkaat ❤

Onneksi apu on jo matkalla. Trooppiset yöt ovat jo vaihtuneet kosteisiin ja pimeisiin syysöihin ja aamulla on raikasta ja kirpeää. Täydellistä! Vielä kun olisi ylimääräistä aikaa nauttia siitä. Loppukesän tuntuu olleen täynnä kaiken maailman menemisiä ja reissuja. On ollut mökkiviikonloppua, muumimaailmaa ja kyläjuhlia talkoineen. Se mitä oikeasti haluaisi tehdä on kerätä mustikoita ja sieniä, nostaa perunat, sipulit, porkkanat ja käydä entisellä naapurin papalla omenavarkaissa ja viedä saalis mehuasemalle. Mehiläistenkin kanssa on vielä tälle kaudelle puuhaa. Sitten on vielä elokuun paluu arkeen niin meillä kuin monissa muissakin perheissä.

Syksy on tuonut meille uusia tuulia. Esikoinen aloitti metsäeskarin, jossa ollaan ulkona metsässä koko eskariaika ympärivuoden. Heillä on kaupungin pienessä metsikössä kota, ulkohuussi ja pölkkyistä tehty istumapiiri. Siellä he syövät, leikkivät, opettelevat ja ihmettelevat uusia asioita ja etenkin luontoa ympärillään. Tyttö on melko tohkeissaan uudesta roolistaan ja ottaa sen tosissaan. Kotona isoksi kasvaminen näkyy vastuunkantona pikku askareissa. Tyttö on oikein kunnostautunut kananhoitajana ja haluaa auttaa kaikissa muissakin hommissa. Eskarilaisen täytyy kuulemma osallistua talon töihin. Äitinä olen hiukan yllättynyt tästä henkisestä kasvusta, mutta ylpeämpi en voisi olla!

Maaseudulla asumisessa on yllättäviä hankaluuksia. Koulukuljetuksen kanssa on hiukan käynnistymisvaikeuksia. Useimpina aamuina taksia ei ole saapunut ollenkaan. Onneksi tyttö ei tajua stressata yhtä paljon kuin äiti, joka kiltisti odottaa tytön kanssa pihalla aamuisin ja miettii saapuko kyyti tänään vai ei. Sinne se menee suureen maailmaan yhtään ujostelematta ilman vanhempiaan meidän reipastus.

Meille muille paluu arkeen tarkoittaa palapelin nimeltä kalenteri kokoon kasaamista. Minä taiteilen osa-aikaisen yötyön ja avoimen yliopiston luentojen kanssa. Junnut ovat osa-aikaisesti päiväkodissa. Isäntä yrittää pyörittää yritystään edelleen yksikätisenä. Ja kaiken tämän taustalla on Pienen pieni Farmi, johon kuluu aikaa ja energiaa, mutta joka antaa enemmän kuin ottaa. Silloin harvoin, kun päivälle ei ole varattu kilometrin mittaista työlistaa, voi aloittaa päivänsä kirpeässä syysaamussa kukka-amppeleista kuolleita kukkia nyppien ja antaen ajatuksen vaeltaa vapaasti. Illan pimetessä ei ulkohommia voi tehdä enää puoleen yöhön. Se on juuri sopiva tekosyy kaivaa esiin teemuki, kynttilät ja sukkapuikot. Syksy ❤

 

Pakettimehiläisten pesäyttäminen

Tämä on toinen kerta kun pääsen ehdottelemaan kodittomille mehiläisille muuttoa meille Pienen pienelle Farmille. Viime vuonna minulle tuli yksi paketillinen mehiläisiä ja koin sen vaivattomaksi tavaksi hankkia uusi yhdyskunta, siksi tänä vuonna tilasin kaksi. Paketissa on se hyvä puoli, että ne voi laittaa itse juuri siihen kalustoon mihin ne haluaa. Minä pesäytän ihan uuteen kalustoon uusille pohjukkeille. Näin ei tarvitse murehtia tummuvia kakkuja vähään aikaan. Pakettien kanssa toiminen on jotenkin ihan spesiaalin tuntuista tavallisempiin hoitotoimenpiteisiin nähden. Siinä pääsee aloittamaan alusta uuden pesän kanssa.Teknisesti paketin kanssa toimitaan hyvin samalla tyyppisesti kuin hatkat ottaneen parven kanssa.mehiläisten marssi

Pakettimehiläiset tulevat kotiin keltaisissa multiboxeissa. Sisällä laatikossa on sokerivettä sisältävä juomapullo matkaeväänä ja kuningatar omassa kalikassaan seuramehiläisineen. Laatikko on niin tiivis ja vahva, ettei se rikkoudu lähettäessä. Kotona päällä oleva korkki otetaan pois. Siihen kiinnitettynyt juomapullo nousee samalla pois laatikosta. Tilalle vaihdetaan mukana tuleva yksinkertainen kansi. Samalla paketista kaivetaan emokalikka. Tässä kohtaa ilma alkaa olla jo sakeana lentävistä mehiläisistä ja minä ainakin tunnen pulssini kiihtyvän.

Emokalikka nidotaan pesään keskimmäisten kehien väliin rautalangastaan roikkumaan ja kalikan ruokintataikinaan pistetään tulitikulla reikä. Näin emo pääsee ajallaan vapautumaan kalikasta ja aloittamaan muninnan. Tässä kohtaa pesän voi sulkea ja laittaa jo valmiiksi päälle syöttölaatikon ja sinne sokerivedetkin sisään.

Mehiläisiä marssimassa
Suurin osa mehiläisistä marssii kiltisti lentolautaa myöten pesään. Vain hyvin pieni osa parvesta lentelee ympäriinsä, vaikka multiboxia kopauttaakin lentolautaa vasten.

Sitten on aika henkäistä ja henkisesti valmistautua paketin avaamiseen ja tuhansien mehiläisten kohtaamiseen ihan kasvotusten. Minun ensimmäinen kontakti mehiläisiin oli viime kesänä kun pesäytin ensimmäisen pakettini. Vaati melko paljon psyykkista tsemppaamista avata laatikko ja päästää mehiläiset ulos. Kyllä se vielä tänäkin kesänä hiukan jännitti. Mehiläisiä ei tosin minun stressi juurikaan kiinnosta vaan ne suuntaavat kiltisti laatikostaan emon perään pesään. Kyllä luonto hoitaa omansa, ei tarvitsisi pienen farmarin turhaan murehtia.

Viimeisiä Maija Mehiläisiä voi harjalla ohjata kohti pesää ja samalla putsata laatikon sinne vielä jääneistä yksilöistä. Minulla menee yhden laatikon pesäyttämiseen odotteluineen noin 45 minuuttia. Eikä se ole ainakaan vielä ollut millään lailla vaikeaa. Tylsin homma on kasata laatikko pulloineen takaisin ja lähettää takaisin mehiläisten toimittajalle. Kaikille pörriäiskammoisille tämä olisi kyllä loistavaa terapiaa ja hermojen hallinnan opettelua.

Hunajasaalis
Yhdellä linkouskerralla tuli satoa tämän verran. Purkit loppuivat jo kertaalleen ja siksi kotikäyttöön jäävä hunaja pääsi pilttipurkkiin 🙂

Mehiläistenhoito on äärettömän koukuttava harrastus josta saa ihan konkreettisen palkkion. Meillä on kahdesta pesästä korjattu satoa kahdessa erässä. Tällä hetkellä hunajaa on reilu 40 kg. Hunajan linkoaminen tuntuu melko yksinkertaiselta, mutta sen jälkikäsittelyssä minulla on vielä valtavasti oppimista. Onneksi on tulevia mehiläiskesiä aikaa opetella.

Mehiläisten hoitamisesta olen oppinut lyhyessä ajassa myös paljon luonnosta ympärilläni. Tunnistan valtavasti uusia kasveja ja tiedän onko niistä mehiläisille mitään hyötyä, pystyn seuraamaan kasvukauden etenemistä ihan uudella tasolla ja ymmärrykseni luonnon monimuotoisuudesta ja sen herkästä tasapanosta on päässyt jo sille tasolle, että ymmärrän, etten ymmärrä tarpeeksi. Minä pidän tätä jonkin asteisena viisauden rajapyykkinä.

Viime viikkojen kiireen ja stressin keskellä mehiläispesät ovat olleet niitä paikkoja, jossa on ollut pakko pysähtyä hetkeen ja toimia rauhassa. Palaute hötkyilystä voi olla kivuliasta. Opettajat eivät aina kulje läppärilaukussa ja nauti kaupungin palkkaa. Joskus niitä ei opettaminen kiinnosta pätkääkään ja silti niiden viisaudessa riittää jaettavaa. Kiitos sinä pieni pörriäinen, joka viime viikolla pistit minua, koska en muistanut ajatella ennen toimimista. Pistojälki katoaa viikossa mutta ajatus pysyy pidempään.

 

Helteisiä päiviä rannalla ja kotihommia

Heinäkuun hillittömät helteet ovat tehneet olemisen pihalla melkoisen tukalaksi. Sisällä ilmastoinnin alla voi olla, mutta lapset tuntuvat tulevan ihan pöhköiksi suljetussa tilassa. Kaikki hienosti aloitetut leikit päätyy ennemmin tai myöhemmin keskenäiseen kahnaukseen. Kylässä, jossa asumme on useampikin järvi ja ostetun tontin mukana tuli oikeudet käyttää kylän rantoja vapaasti. Uimarannat ovat kirkasvetisen ja hiekkapohjaisen järven rannalla. Matalaa, lämmintä ja puhdasta rantavettä pienille lapsille sopivalla syvyydellä on useampia kymmeniä metrejä ennen rannan syvenemistä aikuisille sopivaksi. Olemmekin siirtyneet tunniksi tai pariksi viettämään rantaelämää koko perheen kesken lähes päivittäin.

Viikonloppuna meillä oli ystäviäni omien ja lainalapsienkin kanssa rannalla mukana. Neljä aikuista ja kahdeksan alle kouluikäistä lasta on melkoinen rytmiryhmä yhdelle illalle. Aina sitä ei muista arvostaa tarpeeksi, mutta on ihanaa kun on hyviä ystäviä, joilla on samanikäisiä lapsia. Lastenhoidossa voimien yhdistäminen muodostaa osiaan suuremman kokonaisuuden, vaikka lapsi määräkin lisääntyy. Koko porukka jaksoi moluta rantavedessä useamman tunnin, jonka jälkeen siirryimme meille Pienen pienelle Farmille grillaamaan hamppareita koko porukalle. Ukkosmyräkkä hiukan häiritsi ulkokokkailua, mutta yllättäen pallogrilliä saa juuri sopivasti suojattua sateenvarjolla. Lasten yhteisiä leikkejä kesti iltaan asti, jolloin koko lapsikatras kävi meillä iltapesuilla ja söi iltapalan. Toivottavasti homma meni suunnitelman mukaan ja kaikki vierailevat lapset nukahtivat automatkalle. Meidän lapset ainakin sammuivat rantapäivän päätteeksi omiin sänkyihinsä heti pään kohdatessa tyynyn.

Lapset saa juoksutettua rannalla juuri sopivan väsyiksi, että nukahtavat sitten illalla ilman sen suurempaa kiukuttelua. Tuolloin minä pääsen vähäksi aikaa pihalle touhuamaan ja rauhottumaan. Koko päivän kun kuuntelee ja viihdyttää kolmea alle kouluikäistä lasta, tuntuu alkuyön hiljaisuus pihalla suorastaan luksukselta. Mitään isoa ja merkittävää en ole saanut aikaiseksi vain pikkujuttuja sinne sun tänne. Jostain syystä iltarutiinikseni on muodostunut kuistilla roikkuvien miljoonakellojen kastelu ja kuolleiden kukkien pois nyppiminen. Se on hommaa, jossa voi hyvin kuunnella kaukaisia autojen ääniä, heinäsirkkoja ja satunnaisia lintujen ääniä. Sormet nyppivät kukkia, mieli vaeltaa ja hermot lepäävät. Joskus oma jaksaminen ja latautuminen vaatii pieniä hetkiä hiljaisuutta ja omaa aikaa.

Hellepäiville on ollut hiukan tukalampiakin hommia kuin rantavedessä lilluminen. Metsien marjasato on jo lakkojen ja mustikoiden kohdalla. Mustikoita en ole ehtinyt vielä poimimaan, mutta onneksi niiden satokausi pitäisi vielä jatkua jonkin aikaa. Lakka-aika alkaa olla jo loppumaan päin meidän lähisuolla. Siispä lämpömittari näytti +30 kun minä reippaasti vedin pitkät ja paarman kestävät vaatteet päälle ja lähdin hilloja keräämään. Harva kerää enää nykyisin lakkoja tai muutenkaan liikkuu soilla. Ne nähdään usein vaikeakulkuisina ja jopa hiukan pelottavina. Meidän lähisuo on ojitettu ja turvallinen kulkea kunhan ei sinne ojaan tallaa. Suolla luontokin on hiukan erilainen ja tuoksuu tähän aikaan vuodesta suopursuille. Fyysisesti suolla kävely on rankkaa, mutta se tunne marjareissun jälkeen on ihana. Ihan kuin olisi tehnyt kunnon salitreenin. Retken lopputuloksena meillä on nyt lakkahilloa ja osan saaliista söin vaniljajäätelön kaverina.

DSC02156

Isännän ollessa edelleen vaihtopenkillä, on minun ollut aika opetella uusia taitoja. Nuorempana hevoshommia tehdessäni olin tottunut, että niitä hommia tehdään mitä eteen tulee. En jaotellut töitä sukupuolen mukaan. Isännän tultua elämääni olen hiljalleen ikäänkuin valahtanut naisen rooliin meidän kotona. Minä kokkaan ja leivon. Isäntä raksaa ja puistelee matot. Juhannuksen jälkeen olen rakentanut polttopuille telineen, vaihtanut leikkimökin oven kahvan, pätkinyt raudoitusverkkoa ja kerrannut kääntöpöytäsirkkelin käyttöä. Isäntä on ollut toki vieressä neuvomassa, mutta minä olen ne hommat tehnyt. Ihan itse. Tuntuu, että olen samalla tavoittanut jotain vanhasta minästä. Minä olen fyysisesti vahva ja osaan mitä vain mihin haluan ryhtyä. Ajatus on voimaannuttava. Miksiköhän olin unohtanut sen?