Kuinka intoilu toi meidät Pienenpienelle farmille?

Suurienkin haaveiden toteuttaminen tapahtuu aina pienissä osissa. Tämän valitettavan tosiasian kanssa minun on välillä todella vaikea elää. Vaikka kuinka yritän itseäni kehittää ja kasvaa hiljalleen aikuiseksi, olen aina vain kaikki minulle nyt heti -ihminen. Olen myös intoilija. Uuden idean tai asian perässä lähdetään samantien juoksemaan tuhatta ja sataa, eikä se innostus aina jaksa sitten kantaa kovinkaan pitkälle arjessa. Parhaimmat ideat jäävät kuitenkin elämään.

Intoilu on valtava voimavara. Olen saanut sen voimin tehtyä paljon asioista, jotka olisivat pienen harkinnan jälkeen jääneet kokonaan tekemättä. Tärkein esimerkki tästä on parisuhteeni, jossa alun huumaan ja yhdessä asumiseen syöksyttiin todella nopealla tahdilla. Nykyisin ollaan Married with children kuten pulmusissa todetaan. Alkuhuuma on haihtunut kuten se aina tekee, mutta suhde kantaa edelleen niin minua kuin isäntääkin sekä kolmea lastamme.

Pienenpieni farmi
Tältä näytti 2,5 hehtaarin metsä kun me sen ostimme. Myönnän, että melkoisesti vaadittiin mielikuvitusta hahmottamaan mitä tästä voisi tulla.

Toinen merkittävä intoilu on Pienenpieni farmi. Me olimme isännän kanssa puhuneet maalle muutosta joskus tulevaisuudessa tapahtuvana asiana. Sitten kun lapset ymmärtävät siitä jotain, sitten kun minä valmistun, sitten kun minulla on vakityö sitten kun… Eräänä alkukeväänä kun olimme saanet kaupunkitalomme viiden vuoden remontin kutakuinkin valmiiksi, me vain päätimme laittaa sen myyntiin ja se meni ensimmäisellä näytöllä ja pyyntihinnalla. Muistan olleeni asiasta hiukan hämilläni, koska rintamamiestalojen myyntiajat olivat tavallisesti pitkiä. Vuokrakämpän etsiminen väliaikasmajoitukseksi piti käydä sukkelaan ja koska minä olin kotona ja Isäntä töissä niin minä ja lapset hoidettiin tämä asia. Minä rakastin meidän rakkaudella remontoimaa taloa ja niin vaikuttivat uudet omistajatkin tekevän. Olen varma, että jätimme talovanhuksemme hyviin käsiin.

Sitten olimmekin yht’äkkiä intoilijan paratiisissä. Koko ajan tapahtui valtavalla sykkeellä. Keskimmäisemme oli juuri tammikuussa syntynyt, joten minä olin äitiyslomalla. Etukäteen ja jälkikäteen ajateltuna aikaa oli vaikka minkä tekemiseen, mutta oikeasti pikkuvauvan kanssa virastoissa juokseminen ja kokonaisen omikotitalon pakkaaminen ei ollut herkkua. Suunnitelmista poiketen sain koulujen alettua syksyllä vuoden mittaisen sijaisuuden töitä ja Saanavauva meni isovanhemmille hoitoon, kunnes oli niin vanha että päivähoito huoli sen sinne. Isäntä oli pääosin pois töistä ja raksalla. Minä olin päivät uudessa ja haastavassa työssä ja illat pienten lasten kanssa. Molempien hermot olivat tiukalla, mutta intoilu kantaa. Tuntui, että nyt jotain tapahtuu. Nyt se haave-elämä alkaa. Väliaikaismajoituksessa kerrostalossa ei meinannut malttaa olla vaan raksalle oli ängettävä, vaikka vauva ei siellä kauhean kätevä matkassa ollutkaan. Sellaista elämää jaksaa elää vain rajatun ajan, mutta oli se niin toiveiden ja tunteiden täyttämään, että joskus huomaan ikävöinäni sitä.

Kevään 2015 aikana etsimme tontin, jossa saimme onneksi puuhata jo ennen virallista omistajan vaihdosta. Saimme lohkoa itsellemme juuri sen läntin, jonka halusimme 2,5 hehtaarin metsän miehen mittaista taimikkoa. Maanrakennustyöt alkoivat kauppakirjojen allekirjoituspäivänä. Rakennuslupa haettiin jo oikeastaan ennen kuin farmi oli edes meidän. Suurtakin suurempi kiitos maaJussille, joka meille tulevan kodin myi. Virallisesti se ollut edes myynnissä vaan löytyi puskaradion kautta kylästä, jossa minä olin varhaislapsuuteni elänyt. Samana kesänä kyseisestä palstasta lohkottiin kolme tonttia ja niin saimme parhaat ja tarpeeksi kaukana sijaitsevat naapurit. Rakentaessa oli ihanaa kun kahdessa muussakin kohteessa tehtiin ja mietittiin samoja asioita.

Talon runko
Tähän vaiheeseen mennessä oli paljon työtä tehtynä ja vielä yhtä paljon vähintään tekemättä. Turhauttavinta oli vahtia lapsia, kun oikeastaan olisi halunnut olla puuhaamassa raksalla.

Vertailimme ja valitsimme haluamme talopaketin, jonka Kastelli toimitti vesikatteeseen rakennettuna. Isäntä jatkoi siitä ja hyvin jatkoikin. Hän hoiti käytännön työn organisoinnin ja varsinaisen rakentamisen. Minä suunnittelin pinnat ja sisutuksen sekä tilasin tavaroita paikalle sitä mukaa kun niitä tarvittiiin. Budjetti paukkui ja kompromisseja jouduttiin tekemään puolin ja toisin. Ihanien ystävien, tuttavien ja sukulaisten apu oli monessa kohtaa korvaamatonta.

Rakentajat
Iskä ja tytöt lastenhuoneen ikkunassa

Sitten pääsiäisenä 2016 pääsimme muuttamaan. Se viikonloppu oli todellista superintoilua. Aamulla Isäntä kaverinsa kanssa hioi, kaakeloi ja saumasi leivinuunia. Minä jälleen ison mahan kera tein loppusiivousta, keitin kahvia ja siirtelin tavaroita väliaikaispaikoilleen. Anoppi oli siivousapuna ja minun äitini vahti lapsia. Toinen isännän kaveri listotti lattia- ja ovenpielislistoja sekä laittoi väliovet paikalleen. Iltapäivällä sitä mukaa kun minä sain huoneita siivottua miehet hakivat niihin tavaramme valiaikaismajotuksesta. Seuraavana päivänä minä ja ihana ystäväni siivosimme vuokrakämppämme ja se oli sitten siinä. Meidän perhe ja kamala kaaos muuttolaatikoita, joille ei ollut vielä paikkoja pariin vuoteen, olimme KOTONA. Puolen vuoden into pinkeänä -projekti, josta tuli Pienenpieni farmi oli saavuttanut välietapin.

Vieläkin ajatus siitä, että me oikeasti ollaan täällä, on pysäyttävä. Tänäänkin kun katselin polttopuita sahaavaa Isäntää ja kanalaa siivoavia lapsia tunsin syvää kiitollisuutta siintä päivästä kun uskalsimme vaihtaa entisen elämämme tähän suureen unelmaan.

 

Uskalla innostua ja seurata unelmiasi!

Pienenpienen farmin blogia rakentamassa ~ Alku ~

Aiemmin meidän perheellä oli yksi yhteinen ja Suuri unelma. Halusimme muuttaa kaupungista maalle. Halusimme tilaa puuhailla, lapsille rauhaa kasvaa luonnon keskellä, mahdollisuuden kasvattaa osan ruuastamme sekä elää lähempänä luontoa sitä säästäen. Sen unelman toteutumisesta on nyt kaksi vuotta. Mutta kuten aina unelmien toteutumisella on myös kääntöpuolensa. Meillä on nyt talo kahden ja puolen hehtaarin metsässä, mutta unelman rakentaminen ei pysähtynytkään siihen. Aina tulee uusia lisähaaveita, joiden toteuttamiseen menee aikaa ja rahaa. Koska molempia on tavallisilla ihmisillä rajallisesti on meilläkin jouduttu hyväksymään se tosiasia, ettei asiat tapahdu sormia napsauttamalla. Tätä highway kärrypolku to heaven -matkaa kutsun lukijani seuraamaan.

Farmi <3
Tämmöinen se on ihana, rakas ja niin keskeneräinen. Kuva on nyt keväältä.

Pienenpienellä farmilla asuu ihan tavallinen viisi henkinen perhe. Minä olen perheen äiti. Olen noin 35v haaveilija, intoilija ja projektimme pääasiallinen suunnittelija. Minulle tärkeitä asioita, joita tuon myös blogissa esille ovat: puhdas ja lähellä tuotettu ruoka, omavaraisuus, ekologisuus ja mullassa myllääminen. Jos minä olen intopinkeenä toteuttamassa jokaista saamaani ideaa niin talon isäntä on järki ja jarru minua pitelemässä. Hän on onneksi varsin pätevä raksailija, metsästäjä, kalastaja ja juurikkaiden harventaja. Isäntä on myös syy sille miksi minä joudun kehittämään luontoa säästävistä toimista helppoja toteuttaa. Hän ei tee asioita jos ne tuntuvat vaikeilta. Lisäksi meillä on yksivuotias poika ja kolme- ja kuusivuotiaat tytöt, jotka puuhaavat mukana. Me elämme melko keskiluokkaista elämää. Ekologisuus on arjessa tärkeä arvo, mutta mitä ekohippeihin tulee olemme varsin kevyttä sarjaa. Ekoilun pitää olla helppoa toimiakseen meillä. Sama pätee omavaraisuuteen. Kasvatamme itse, mutta emme saa morkkista kaupasta ostamisesta, sieltäkin saa eettisesti tuotettua kun vain etsii.

DSC01532
Kylmänä kevät päivänä mehiläiset kävivät sen verran näytillä, että voimme todeta jonkun ainakin olevan hengissä.

Nyt meillä on kehitysvaiheessa oleva kasvimaa, erillinen perunamaa, muovihuppu kasvihuone, marjoja ja hedelmäpuita viime kesältä, kanoja ja mehiläisiä. Näiden hoitoa blogissa seurataan ainakin, ellen niitä tietysti saa hengiltä toistaitoisuuttani. En ole mikään viherpeukalo tai maatalon tytär. Yrittäminen ja erehtyminen on tällä tontilla varsin tavallista. Onnekseni olen ymmärtänyt kysyä neuvoja, niitä saa kun vain avaa suunsa oikeassa paikassa. Kirjoitan blogiakin kaunistelematta, koska minun virheistä voi oppia joku muukin.

Tälle kesälle on vielä suunnitteilla mehiläisten lisäämistä, kalkkunoita, lasinen kasvihuone, leikkimökki ja mahdollisesti lihapupuja. Omavaraisuudessa olemme päässeet kahdessa vuodessa yllättävän pitkälle. Kesällä syömme omia kasviksia ja joitain voi pakastaa talvelle. Kananmunat saamme ympärivuoden omasta takaa ja kalkkunan lihaa on pakastimessa aina syksystä eteenpäin. Isäntä on metsämies ja täyttää parhaansa mukaan syksyisin pakasteemme hirven lihalla. Hunajaa emme viime vuonna vielä keskenkasvuisesta yhdyskunnasta saanneet.

Haaveillessamme farmista luin muiden maalle muuttajien blogeja ja suunnittelin omaa pientilaani. Nyt on minun vuoroni jakaa pieni osa elämää farmilla ja antaa muiden ottaa siitä ideoita omiin haaveisiinsa. Ensi viikolla aiheena on joka keväinen kasvimaan mylläys sekä taimien esikasvatusta. Tervetuloa mukaan!

~Susa ~

 

Born to garden, forced to work!