Kalkkunoiden lahtaussunnuntai

Mietin koko viime viikon, voinko laittaa blogiin tekstiä kalkkunoiden teurastuksesta ja ruhon käsittelystä. Osa ihmisistä on oikeasti aika herkkiä tämmöiselle enkä tahtoisi aiheuttaa mielipahaa kenellekään. Toisaalta se on meille melko arkinen asia ja myös aihe, jota mietimme itse ensimmäisenä vuonna paljon, sillä tietoa siintä kuinka tämä välttämätön vaihe olisi parhain hoitaa kotioloissa ja itse tehden, on aika vähän saatavilla. Siispä rakas lukijani jos olet ajatuksiltasi herkkä ja haavoittuvainen koskien eläimen teurastamisesta ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE! Tämän postauksen sisältö saattaa järkyttää.

Kalkkuna
Pihan koristeet hommissaan. Kanalan lähettyvillä on saanut varoa, ettei tallaa miinaan.

Kuten koko kalkkunoiden pidossa yritämme tehdä ruuaksi päätyvien eläimien elämän ja kuoleman mahdollisimman hyväksi. Jos nyt on semmoista käsitettä kuin hyvä kuolema. Evira säätelee Suomessa ruuaksi päätyvien eläinten teurastamista ja kalkkunastakin on omat ohjeensa tilalla suoritettavaan teurastukseen. Oleellisinta on tietää mitä tekee ja tehdä se nopeasti ja tehokkaasti. Ja näin sivusta tätä asiaa seuranneena laittaisin hommaan mieluiten halkoja ikänsä hakanneen 100 kg miehen kuin sukkapuikkoja pääasiallisesti käyttävän 50 kg neiti-ihmisen.

Meillä on aina ollut Pienen pienellä Farmilla isompi porukka hoitamassa kalkkunoiden teurastuksen. Useimmiten osallistujat ovat niitä, jotka saavat kalkkunan paistin joululahjaksi. Me ikäänkuin lahjotetaan ne elävinä ja lahjan saaja tulee itse hoitelemaan loput. Meistä tämä on toimiva ratkaisu monellakin tapaa. Me arvostamme sitä, että eläimet kasvatetaan, hoidetaan, teurastetaan ja valmistetaan ruuaksi itse. Niimpä lahjoitamme kalkkunalahjat niille, joiden tiedämme arvostavan samoja asioita. Todella nämä arvot allekirjoittavat pystyvät teurastamaan oman paistinsa. Toisekseen näissä ystävissämme on vanhempia, jotka haluavat lastensakin ymmärtävän mistä liha tulee. Niimpä meidän teurastuspäivän porukassa on melkein puolet lapsia. Emännät on mukana myös, vaikkei tähän asti ainakaan itse työssä. Kun kukaan ei suhtaudu asiaan sen kummosemmin, ei lapsetkaan ymmärrä kauhistella. Osalla lapsista on suorastaan ihanan fiksuja ajatuksia kalkkunoiden hemmottelusta ennen teurastamista. He syöttävät linnuille herkkuja ja kohtelevat niitä erityisen hyvin. Paikallaolijoista kukaan ei ole vielä toistaiseksi järkyttynyt teurastuksesta. Ei edes esikoisen uusi eskarista löytynyt poikaystävä, jonka tyttö yllättäen kutsui meille ensi kertaa kylään katsomaan kalkkunan teurastamista. Minä kyselin pojan äidiltä varovasti, että kai he tiesivät mihin ovat tulleet ja ennen kaikkea mitä katsomaan.

Meillä toimitaan seuraavasti: Isäntä nappaa kalkkunan kiinni tarhasta ja tuo sen pölkylle, jonka vieressä on iso saavi. Kirveen käyttäjä katkaisee kalkkunan kaulan kerta laakilla. Tässä kohtaa kalkkunan refleksit saavat vallan, vaikkei aivot ole enää yhteydessä loppu ruumiiseen. Kalkkuna yrittää lähteä lentoon ilman päätä. Se hakkaa siivillä lujaa aiheuttaen mustelmia sekä pitelijälleen että itselleen, mikä vaikuttaa negatiivisesti lihan laatuun. Tämä vuoksi meillä päätön kalkkuna tiputetaan pölkyn vieressä olevaan saaviin. Siellä se ei mahdu räpiköimään niin paljoa. Tämä on kunnon äijähommaa. Teurastuksen hoitavien on oltava tarpeeksi vahvoja pitelemään kalkkunaa, ettei se satuta itseään ja ennen kaikkea, että kirveen heiluttajalla on parhaat mahdolliset olosuhteet osua suoraan ja tarpeeksi kovaa. Kuka ikinä sitä kirvestä käyttää on oltava sekä vahva että tarkka. Kaulaa saa iskeä kovaa, että se menee poikki, eikä sitä mennä yrittämään puoli terävällä kirveellä vaan kunnon fiskarssit kehiin. Kuoleman on oltava ehdottomasti välitön!

Ruhon putsaaminen
Ruhon käsittely vielä vaiheessa. Suurin osa sulista on jo poissa ja loput jäävätkin melkein kokonaan poistettaviin ruumin osiin. Me teurastamme ulkona, joten maatilavanerista kasattu väliaikaispöytä palvelee hyvin tarkoitustaan.

Päätön kalkkunan ruho saa hetken olla, että veret valuvat ulos. Sitten sitä uitetaan pari minuuttia noin 70 asteisessa vedessä. Meillä on tätä varten iso rauta pata tulilla. Kylvyn ideana on helpottaa höyhenten poistamista. Kylvyn jälkeen se useimmiten irtoavat ihan vain silittämällä. Ei tarvitse nyppiä. Sisälmykset poistetaan, jalat ja siivet katkaistaan toisesta nivelestä ja koska meillä menee kalkkunat savustukseen nahkaa ei nyljetä vaan se jätetään paikalleen. Muuten liha kuivuu helpommin savustuksen aikana. Viimeiseksi ruho pestään ja laitetaan saaviin odottamaan suolausta.

Ruhon voi suolata joko ruiskuttamalla neulalla siihen suolaliuosta tai uittamalla sitä suolaliemessä usemman päivän. Meillä kalkkuna oli suolakylvyssä neljä päivää ja se oli tämän kokoiselle linnulle oikein sopiva. Suolaliuos on 10 %. Savustukseen meni 12 tuntia meitä osaavamman savustajan toimesta ja lopputulos oli todella herkullinen.

Kalkkunan paisti
Eräs lahjakalkkunan saaja ei ollut astiaa valitessaan ottanut huomioon paistin kokoa. Emännän iso taikinakuppi oli huvittava pikkuinen kalkkunan kotiin kuljetukseen.

Lahtaussunnuntai lopetaan kahvipöytään. Kaikki paikalla olijat kestitetään, mutta teurastusporukka saa ennen sisään pääsemistä vaihtaa vaatteet ja pestä jäljet sekä pihalta että itsestään. Tunnelma on iloinen ja kaikilla on kalkkuna kotiin viemisinä. Seuraava sosiaalinen tapahtuma on kun kalkkunat tulevat savustuksesta. Jokainen on itse suolannut lintunsa ja tuo sen meille savustusta edellisenä päivänä. Isäntä hoitaa linnut savustajalle ja pois sieltä, jolloin pihalla ( ja kahvipöydässä) käy taas autoralli, kun kalkkunat haetaan kotiin. Ihanaa on, että on myös joukko ihmisiä jotka eivät kokonaista kalkkunaa saa, mutta tulevat meille maistelemaan meidän savupaistia, kun se on vielä lämmin. Meistä erittäin suuri osa tätä koko kalkkunarallia on jakaa se meidän ystävien kanssa. Sillä paras ruoka on se jonka voi läheistensä kanssa jakaa <3.

 

Kesäkalkkunoista

Ennen vanhaan maalaistaloissa vietettiin syksyisin varsinaista runsauden juhlaa kun kasvukauden satoa kerättiin talvisäilöön. Etenkin eläinten määrää vähennettiin syksyisin, jotta ruokittavia suita olisi navetassa vähemmän ja kylläisiä ihmisiä tuvassa enemmän. Tuolloin omien eläinten kasvattaminen ruuaksi oli arkista, eikä kukaan sitä ihmetellyt. Myös suhde ruokaan oli suoraviivaisempi. Nykyisin on paljon ihmisiä, jotka sulkevat silmänsä siltä mistä se liha on sinne muovipakettiin tullut. Onneksi tietoisuus ruuasta, sen laadusta ja alkuperästä on nyt varsin nouseva trendi ja etenkin lihatuotannon käytännöt ovat joutunut julkiseen syyniin.

Kanat ja kalkut
Nyt syksymmällä, kun kasvimaata ei enää tarvitse suojella ahmateilta, on kanat sekä kalkkunat enemmän vapaana pitkin pihaa. Kanat vaeltelevat pihassa lähes päivittäin ja kalkkunat silloin tällöin. Kumpikaan parvi ei lähde pihasta mihinkään.

Me herätämme hiukan ihmetystä etenkin minun kavereiden parissa, koska syömme lemmikkikalkkunamme syksyn tullen. Myönnän, että kuulostaa noin äkkiseltään melko brutaalilta. Meille on varsin selvää mikä ero on hyötyeläimellä ja lemmikillä. Hyötyeläin hankitaan, koska siitä halutaan jotain. Kanat ovat meillä pihan koristamisen lisäksi munien vuoksi. Kun ne tulevat liian vanhoiksi munimaan, ne poistetaan parvesta, jotta tilalle mahtuu hyödyllisempi yksilö. Kalkkunat tulevat keväällä, jotta ne voidaan kasvattaa isoksi ja syödä syksyllä. Tämä ei kuitenkaan estä meitä kiintymästä myös hyötyeläimiin ja kohtelemasta niitä hiukan lemmikkimäisesti.

Jotta voimme sanoa syövämme mahdollisimman hyvin tuotettua lihaa, huolehdimme eläimistämme parhaamme mukaan. Ne saavat tarpeeksi hyvää ruokaa ja puhdasta vettä. Niillä on mahdollisimman kuivat ja hyvät oltavat sisällä ja ulkona. Niiden kanssa vietetään aikaa, niille höpistään, viedään herkkuja ja niitä esitellään Pienen pienellä Farmilla vierailijoille. Jokaista lintua kohdellaan eläessään hyvin ja kun lopun on vääjäämättä tultava, toteutetaan se kotona, ilman kuljetusta mihinkään ja mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Näin meillä ajatellaan lihan tuottamisen olevan mahdollisimman eettistä.

Pienen pienellä farmilla ei ole navettaa tai muuta isoa eläinsuojaa. Tämä rajoittaa melko paljon eläinten pitoa. Toisaalta se on hyväkin. Minä olisin hommannut meille jo hevosia, highland-nautoja, lampaita, sikoja ja vaikka mitä muuta jos tilaa ja laidunta olisi enemmän. Butt-kalkkunat ovat meille sopiva valinta. Ne ovat hankintahinnaltaan edullisia, kasvavat teuraspainoon kesän aikana, ovat lapsiystävällisiä luonteeltaan ja melko helppohoitoisia. Noin 20 kg kalkkuna on vielä käsiteltävissä teurastaessa ja ruhoa käsiteltäessä.

Butit ovat jalostettu rotu kuten kanoissa broilerit ja tarvitsevat kesälläkin sateen ja tuulen suojan. Meillä kalkkunat asuvat omalla puolellaan kanalaa. Kuivikkeena niillä on hamppua. Ruuaksi tarjoillaan vaihtelevasti kauraa, kanojen rehua, ruuan jämiä, rikkaruohoja ja paikallisen salaattia kasvattavan puutarhan perkuujätettä eli kakkosluokan salaattia.

Hoitotoimina tarvitaan jatkuvaa ruokkimista ja kakan siivoamista, sillä nopeasti kasvava kalkkuna tekee näitä kahta jatkuvasti. Vesiä saa kantaa myös paljon, sillä me emme ainakaan ole vielä keksineet juottosysteemiä, mitä nämä eivät kaada tai sotke. Tarhaa saa myös olla siivoamassa, sillä syksyn sateet, kuivike ja kakka tekevät tarhasta nopeasti liejua. Tänä vuonna sain tarpeekseni tarhansiivouksesta ja vaihdoin kokonaan sekä kalkkunoiden että kanojen tarhan pohjat. Ensin kaivoin viitisen senttiä pintaa sontineen pois ja sitten kärräsin uudet pinnat tilalle. Kyllä taas kunto, känsät ja kokemus kasvoi yhden naisen maansiirtoyrityksessä.

Kalkkunoiden pohjia
Naapuri hiekkakuopan ystävällinen setä toimitti meille pyörökuormaajan kauhalla muutaman kuution seulottua hiekkaa tarhojen pohjaksi. Minun työvälineet ovat hiukan ympäristöystävällisemmät: kottikärryt ja tolppaan nojaava lapio. Kasan päällä oleva avustaja oli kuvan ottohetkellä lakossa.

Syksyllä alkaa kalkkunoiden kokovertailu. Tänä vuonna ne näyttävät olevan kasvusta hiukan jäljessä. Luulen, että se johtuu kuumasta kesästä. Kasvun sijaan osa energiasta on kulunut viilentämiseen. Kyllä niistä silti ihan kunnon paistit tulee ja viikonloppuna ensimmäinen erä teurastetaankin. Aloitamme lauman harventamisen aina isoimmista uroksista, sillä niille kehittyy usein jalkavikoja ja muita terveysongelmia. Pienimmät akat saavat olla luultavasti marraskuun loppupuolelle asti. Niitä jaetaan sitten harvoille ja valituille joulukalkkunoiksi. Se tuoksu, mikä lähtee savustetusta ja vielä lämpöisestä kalkkunasta, on ihan mielettömän herkullinen. Niin isoa paistia ei kerralla pysty syömään, joten iso osa päätyy pakastimeen. Savustettu kalkkunan liha on todella maukas, helppo ja monikäyttöinen elintarvike. Onneksi kohta on taas se aika.

tyttö ja kana
Tyttö ja sen lemmikkikana Primadonna. Kukko on linssilude Mozart, joka löytyy aina sieltä missä tapahtuu. Kertaallen se käveli minua eteisessä vastaan.

Meillä mutkaton suhtautuminen lihan kasvattamiseen on välittynyt lapsillekin. Eläimestä pidetään huolta ja sitten se syödään. Silti siintä pitää välittää ja siihen saa myös omalla tavallaan kiintyä. Kalkkunoita haliva ja kanoja kanteleva esikoinen on siintä hyvä esimerkki.

Kanojen BB-talo ja uudet asukkaat

DSC01990
Hieno käytöksinen kukkomme Taku. Hoitaa hyvin kanansa eikä ole pätkääkään vihainen. Väistää jopa taaperoa tunnollisesti. Vihainen kukko saisi kirvesterapiaa välittömästi.

Ensimmäisenä Pienenpienelle Farmille muutti perhe ja sitten sinne muutti kanoja. Kanalan rakentamisesta olenkin jo kirjoittanut aiemmin. Todettakoon tässä nyt vain lyhyesti, että kanala valmistui ennen taloa. Tärkeimmät asiat tietenkin ensin. Olimme maalle monien mahdollisuuksien paikkaan muuttava perhe. Meillä ei kaupungissa ollut Isännän allergian vuoksi sisälemmikkejä ja minun hevosenikin oli lähinnä minun oma juttu ja myös äidin omaa aikaa. Sattumuksien summana kun meillä viimein oli maaseudulla kahden ja puolen hehtaarin metsä hevostani varten, tuli se pihaan vain sinne haudattavaksi. Rikkinäinen ja vanhahko Pöljä-heppa ressuni.

Eläimiä taloon oli saatava välittömästi. Jotain joka asuu talon ulkopuolella, ei vaadi valtavia investointeja, mielellään siitä saisi olla jotain hyötyäkin ja lapsille iloa. En muista ollenkaan kuka keksi ajatuksen kanoista, mutta ajatuksesta tekoihin oli tässä asiassa erittäin lyhyt matka. Ihan ensimmäinen meille tullut parvi oli naapurikylän lammasfarmilla haudottuja sekarotuisia kanoja. Niille ei ollut juuri silloin sijaa heillä ja me olimme ihan kanakuumeen vallassa. Ne taidettiin palauttaa täysikasvuisina ja munivina kanoina lammasfarmille, koska minun oli taas pakko sotkea eettiset näkökulmat näinkin yksinkertaiseen asiaan.

Iiitin kanat
Iitin kanat ovat pääosin mustia kuten hiekkakylvyssä lekotteleva lady taustalla. Minun lemppareita ovat kuitenkin nämä meidän kaksi kirjavaa mammaa. Oletettavasti he ovat äiti ja tytär Viljonkka ja Mulan.

Suomessa on suojeltuja alkuperäiskantoja maatiaskanaa. Siis Suomen olosuhteisiin aikojen saatossa sopeutuneita kanoja. Ne ovat pitkälle jalostettuja tehokanoja terveempiä, pidempi ikäisiä, vaatimattomampia sekä värikirjossaan hauskemman näköisiä. Nämä kanakannat on nimetty löytöpaikkansa mukaan. Meillä on Iitin kantaa. Maatiaiskana on tehokanaa laiskempi munimaan. Tehokana tekee munan päivässä muutaman vuoden ajan. Maatis tekee arviolta 5,5 munaa viikossa, mutta useamman vuoden ajan.  Päivääkään ei olla kaduttu meidän maatiksia.

Ihmisten ja yleensä nisäkkäiden ajatusmaailmaan tottuneelle kana on hiukan erilainen. Toisinaan ne käyttäytyy aika brutaalisti toisiaan kohtaan ja parvi ajattelu menee aina edelle. Ne on myös ihan järjettömän epäluuloisia kaikkea uutta kohtaan. Varovaisimmat menee sekaisin, jos kanalan kuivikkeet muuttuu uuden värisiksi. Ensimmäisenä vuonna kanalan ihmettely oli etenkin Isännän ajanvietettä. Hän suhtautui todella suurella tunteella esimerkiksi nuoreen kukkoon, joka raiskasi hormonihöyryissään kana reppanoita ihan miten sattui. Pihalla oli useammin kuin kerran käynnissä huvittava näytelmä kun ensin sulat pöllyää kukon polkiessa Isännän lempparikanaa. Seuraava näky on kun Isäntä jahtaa raiskaajakukkoa pitkin metsää mesoten niin, että lapset oppi uutta sanavarastoa. Muistaakseni ei tullut kukkoa punaviinissä, mutta pataan se päätyi. Viimeisenä kostonaan oli muuten sitkeää pureksittavaa.

Nykyisin se olen minä, joka saattaa jäädä kanojen keskinäisiä suhteita seuraamaan. Ne on oikeastaan aika mukavaa katseltavaa hiukan kuin akvaarion tuijottaminen. Siihen hetkeen unohtuu ja omat ajatukset on kerrankin melko hiljaa. Ja omat kananmunat on muuten melkoisen iso juttu. Ne on ihan eri asia kuin kaupan tavara ja omavaraistaloutta parhaimmillan sekä helpoimmillaan.

Nuorikko
”Pikkutiput” ovat jo näin isoja. Sulkautuneet hienosti ja reippaita kuin mikä. Vielä joukossa on paljon kukkoja. Kohta onkin aika antaa niille reipasta niskahierontaa ja vähentää niiden määrää. Kukoille ei kotia tahdo löytyä eikä meillä ole tiloja kasvattaa niitä pataan sopiviksi asti.

Tällä viikolla BB-taloon tuli uusia kesäasukkaita. Konehaudotut kananuorikot yhdistettiin isojen kanojen parveen ja niiden tilalle erikseen tuli 10 kalkkunaa. Buttikalkkunat on lihantuotantoon jalostettuja broilerin vastineita. Ne kasvaa nopeasti, syö valtavasti, lisääntyvät huonosti luonnostaan ja kakkaavat tolkuttomasti. Ne ehtivät Suomen lyhyessä kesässä pakastin kuntoon toisin kuin alkuperäisemmät kalkkunarodut. Tässä asiassa olen saanut vielä omatuntoni olemaan hiljaa, vaikka nämä ovatkin pilalle jalostettuja ja usein lyhytikäisiä. Hyvänä puolena niissä on pelottomuus ja uteliaisuus ihmistä kohtaan. Ne ovat hiukan jälkeen jääneen yksinkertaisia, kömpelöitä, ystävällisiä ja herkuilla täysin lahjottavissa. Meillä lapset on tykästyneet butteihin lemmikkeinä. Minä tykkään niistä erityisesti suoraan savustuspöntöstä tulleina.

DSC02013
Butti- kalkkunat ovat melko säälittävän näköisiä. Minusta näyttä aikan siltä kun niillä olisi kokoa liian isot sulat päällä. Lisäksi ne ovat kanatipuihin verraten kömpelöitä, hitaita ja passiivisia. Ruokakupille ne kyllä tulevat yllättävän vauhdilla.

Tämän kesän haasteena on aidata kasvimaa niin, ettei sinne mene tuholaisia. Butti parvi niittää sen tyhjäksi samantien, kanat kylpee pienessäkin läntissä paljasta multaa kaivaen kaiken vierestä ylös ja lapset syövät mansikat jo raakileina. Aitaverkkoa vaan ostamaan.

Pienenpienellä farmilla linnut ovat lemmikkejä, omavaraisuutta ruuan suhteen sekä tärkeä opetus lapsille mistä ruoka tulee ja mitä sen eteen pitää tehdä. Vanhin lapsista on melkoinen höpöttäjä ja aiheuttaa aina välillä kummallisa tilanteita puhumalla teurastamisesta, metsästämisestä ja lemmikkien syömisestä. Hän ei ymmärrä, miksi jollekin toiselle nämä ovat kummallisia puheenaiheita, sillä hänelle ravintoketju ja itse kasvatettu ruoka ovat normaaliarkea. Tässä koen meidän onnistuneen vanhempina.

Onnellisten kanojen munia saa kasvattamalla ne itse.

Onnettomia aikatauluja, uudet mehiläiset ja pentukuumetta

Joskus olen tavattoman optimistinen aikataulujen suhteen. Useimmiten se johtaa noin kymmenen minuutin krooniseen myöhästelyyn, mutta tällä kertaa ylitin itseni aikataulusokeudellani. Mahdottoman helteinen keskiviikko päivä alkoi aamu puoli kahdeksalta 70 km kotoa yövuoron lopettamiseen. Seuraava etappi oli Kouvolan keskustassa kun kävin vaihtamassa Isännän kanssa auton, että hän sai pakun töitä varten. Sitten kotiin nukkumaan. Olin sopinut jo aiemmin sille illalle Karkkilassa tapaamisen vehnäterrieri kasvattajan kanssa ja takaisin tulomatkalla ottaisin kyytiin Tuusulasta ostamani mehiläispesät. Suunnitelma oli hyvä ja toteutettavissa. Säästäisin monta kilometriä ajaessani molemmat reissut lännen suuntaan kerralla.

Suunnitelma pissi siinä kohtaa kun tulin luvanneeksi itseni tekemään ylimääräisiä yövuoroja juuri tiistai – perjantai. Niimpä aurinkoisen keskiviikon ajokilometrit olivat rapiat 500 km kolmella välietapilla, hirveällä kiireellä ja neljän tunnin unilla. Onneksi koiranpentuja ihailtiin kahvikuppi kädessä, sillä ruokataukoakaan ei mahtunut ajoreitille. Työt olisi alkaneet 21.00 ja minä olin siellä 23.30. Uusi ennätys siis. Onneksi olin työtoverin kanssa asian jo sopinut etukäteen.

Kuva pesän sisältä
Uudet italiaano neitoset. Nämä ovatkin hiukan minun aiempia tummia mehiläisiä ärhäkämpiä.

Kuvassa on meidän uusimmat tulokkaat. Kaksi isoa yhdyskuntaa italialaista rotua edustavia tarhamehiläisiä. Viime vuonna ostettu pesä oli eri rotua. Mehiläisten hoitajana olen aivan noviisi ja lähinnä toimin valaistuneiden arvausten ja Youtube-videoiden varassa. Yhden kurssinkin ja useamman kirjan olen aiheesta käynyt, mutta nisäkkäiden kanssa toimimiseen verraten hyönteisten ajatusmaailma on jotain ihan muuta ja todella kiehtovaa. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka eivät ole mahdottoman allergisia mehiläisen pistoille ja jotka luulevat tietävänsä jotain jostain. Ennen Pienenpienelle farmille muuttoa luin jostain aikakauslehdestä juttua miten lisätä omavaraisuus astetta pienillä teoilla ja ilman maatilaa. Kymmenen kohdan listalle oli eläinmaailmasta päässeet kanat ja mehiläiset eli munat ja hunaja. Meillä on nyt molempia enkä luovu enää kummastakaan lajista. Mehit on loputtoman mysteerisiä ja kiehtovia ja kanojen päätöntä BB-taloa katselee jo mielummin kuin huonoa jenkkikomediaa. Kirjoittelen molemmista eläimistä tarkempaa tekstiä joskus myöhemmin kun saan ensin edustavat otokset heistä.

Pentukuume on iskenyt taloomme niin pahasti, että ainoa lääke on hommata se pentu. Isäntä pahalainen on allerginen, mutta sietää yllättävän montaa koirayksilöä ilman oireita. Niimpä etsimme näitä ns. allergiaystävällisiä rotuja, jotka tosin eivät ole allergisoimattomia kokonaan. Me luotamme siedätykseen. Se toimi Isännän ja minun hevoseni välillä hienosti. Eniten suosituksia saimme bichon friseestä, villakoirasta ja vehnäterrieristä. Valitettavasti aiemman talomme naapurilla oli kääpiövillakoira. Olemme pysyvästi sen tuttavuuden traumatisoimia. Se koira räksytti pensasaitamme takana non stoppina vähintään puolet päivästä. Siunattua taukoa tuli vain perheen ollessa mökillä. Ei siis ikinä villakoiraa! Bichon frisee taas on hurmannut meidät joka kerran kun olemme sellaisen jossain nähneet, mutta me etsimme koiraa kulkemaan meidän mukana vähän joka paikassa myös vaikeammassa metsämaastossa. Vehnäterrieri kuulostaa siihen sopivammalta.

Olimme jo jonossa yhteen pentueeseen, mutta valitettavasti siihen ei syntynyt tarpeeksi montaa narttua. Tämä oli varmaan onni onnettomuudessa, sillä sitten otin yhteyttä kasvattajaan, joka suunnittelee pentuja tälle kesälle. Yhden tapaamisen perusteella olen jo ihan myyty. Tuleva emo on täydellinen. Kasvattaja vaikuttaa maalaisjärkeä omaavalta ja tarpeeksi jämäkältä. Luotan siihen, että hän osaa ja uskaltaa meille sanoa suoraan jos teemme jotain pennun kanssa ihan väärin. Jos et itse osaa, luota johonkin jolla on osaamista. Kasvattaja tädin vehnikset olivat ihanampia kuin kuvittelin. Ne rakastivat ihmisiä, mutta eivät riehuneet kahta ensimmäistä tuntia jaloissa. Ne oli kauniita ja sopivan kokoisia. Ennen kaikkea ne ovat monipuolisia touhuamaan tarkoitettuja koiria, ei käsilaukussa kuljetettavia vauvahauvoja. Nyt olemme onnellisesti odottavia. Tosin odotamme vasta nartulle juoksuja, mutta jotakin sentään. Hassuinta on, että pahin pantukuume tuntuu olevan Isännällä.

Butit
Meidän viime vuoden kalkkunoista oli mahdotonta saada hyviä kuvia. Ne änki aina linssiin kiinni. Tämä kuva on marraskuulta eli ovat lopullisessa koossaan. Ainoa ongelma näissä on tarhan kunnossapito, kalkkunat muussaa sen liejuksi.

Pienenpienen farmin eläimet ne vain lisääntyy. Olemme sopineet, että meille tulee vain yksi uusi laji vuodessa, jotta homma kestää lapasessa ja harkitsemme tarpeeksi tarkkaan jokainen uuden lajin sopivuutta meille. Kanat olivat todella lyhyt harkinta. Kalkkuna maistuu todella hyvältä ja positiisenä yllätyksenä se on täydellinen lemmikki lapsi perheeseen. Ne rakastaa ketä tahansa ihmistä. Mehiläisiä ei juurikaan harkittu. Hullaannuin niihin viime vuoden tammikuussa niin totaalisesti. Intopinkoilijalta katosi kaikki jarrut ihan parissa päivässä. Alkuperäinen syy tutustua aiheeseen taisi olla pölyttäjien tärkeys kasvikunnalle.

Toistaiseksi meillä on kaikki eläimet olleet hyötynäkökulmaa ajatellen. Oikeastaan ihan kiva, että joku on ihan vain lemmikki etenkin lasten kannalta. Vanhin on jo niin sisäistänyt tämän hyötyeläin asetelman, että selittää hoidossa täteille ja kavereille lemmikkien teurastamista tajuamatta ollenkaan, että joidenkin lapsien ajatuksen mukaan liha tulee oikeasti muovipaketista, eikä koskaan ole ollut elävä, oikea eläin. Tärkeä moraalinen opetus sinäänsä: kasvata ja pidä hyvin ja lopulta syö ja arvoista oma kasvattamaasi ruokaa!